Kohti aikuisiän adhd:n Käypä hoito -suositusta: Sosiologisia sivuhuomautuksia stimulanttilääkkeistä ja informaatioyhteiskunnan suorituspaineista

Teksti: ALEKSI HUPLI

Kirjainyhdistelmä adhd, joka tunnetusti tulee sanoista Attention Deficit/Hyperactivity Disorder, on muuttunut neuropsykiatrisesta diagnostiikkaluokituksesta kuvaamaan monien ihmisten jokapäiväistä elämää ja persoonallisuutta. Toisin sanoen joku on adhd, sen sijaan että jollain on adhd. Omassa tieteenalassani sosiologiassa adhd:tä on käytetty lähinnä esimerkkinä medikalisaation miltei pysäyttämättömästä voimasta. Tarkkaavaisuuden ja sen häiriöiden medikaalisaatiota käsitellään osaksi myös psykologian professorin Stephen Hinshawn ja terveystaloustieteen professorin Richard M. Schefflerin vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa The ADHD Explosion: myths, medication, money, and today’s push for performance (Oxford University Press 2014). Yksi kirjoittajien sosiologisesti mielenkiintoisimmista väitteistä on se, että nopeasti kasvavat adhd diagnoosi- ja lääkereseptimäärät ovat yhteydessä kasvaviin menestyspaineisiin globaalissa kilpailutaloudessa.

Hinshawn ja Schefflerin teesiin, niin kuin medikalisaatioon yleisestikin, on mielestäni hyvä suhtautua varauksella. Ihmisten keskittymiskyvystä itsessään käydään kuitenkin modernissa ympäristössä lisääntyvää kilpailua. Informaatioteknologiat älypuhelimineen ovat tuoneet kaikkine hyötyineen myös paljon uusia ja usein turhia informaatioärsykkeitä, joihin voi olla vaikea olla kohdistamatta huomiota. Yksinkertaisten soittoäänien ja tekstiviestipiippausten lisäksi modernit tietokonepuhelimet hälyttävät (työ)sähköposteista, eivätkä sosiaalisen median päivitykset rajoitu enää vain Facebookiin. Lisäksi lähes globaali langaton internetverkosto sekä ilmaiset tekstiviesti- ja puhelupalvelut, kuten Whatsapp ja Skype, tekevät mahdolliseksi sen, että olemme tavoitettavissa 24/7, olimme sitten lomalla tai töissä, kotona tai koulussa. Ehkä medikalisaation ohella yleistyvä adhd voidaankin nähdä nykyisen informaatioyhteiskunnan sivuvaikutuksena; kognitiolta paljon vaativa ympäristö tuo useammin esiin tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen ongelmia niillä, joilla siihen on suurempi geneettinen alttius.

Se, tuoko tämä uusi teknologinen ympäristö herkemmin esille sen osan väestöstä, joiden tarkkaavaisuus kohdistuu helposti sinne, mistä uutta informaatiota on milloinkin saatavilla, joskus aina häiriöksi asti, vaatisi tätä kommentaaria laaja-alaisemman katsauksen aiheeseen ja monitieteellisempää tutkimusta. Adhd-diagnoosien ja sen hoidossa yleisesti käytettyjen stimulanttilääkkeiden käyttö on joka tapauksessa kasvanut eksponentiaalisesti viimeisten parin vuosikymmenen aikana, varsinkin Yhdysvalloissa, josta Hinshaw ja Scheffler suurimmaksi osaksi kirjoittavat kirjassaan. Yhdessä kirjan luvussa kuitenkin vertaillaan myös eri maiden hoitokäytäntöjä, ja kirjoittajat esittävät, että adhd:n hoidossa on tapahtumassa yleistyvää ’Amerikanisaatiota’, mikä käytännössä tarkoittaa lääkkeiden käyttöä ensisijaisena, ja usein ainoana, hoitomuotona.

Varsinkin Yhdysvalloissa stimulanttilääkkeet ovat levinneet myös opiskelijoiden keskuuteen, joiden avulla pyritään parantamaan akateemista suorituskykyä. Yhdysvaltalaisiin opiskelijoihin kohdistuu satoja tuhansia dollareita maksavien lukukausimaksujen muodossa huomattavasti suuremmat taloudelliset paineet kuin heidän suomalaisiin tovereihinsa. Nykyisen hallituksen suunnitelmilla leikata määrärahoja niin opintotuesta kuin yleisesti koulutuksesta voi olla vaikeasti ennakoitavia seuraamuksia myös stimulanttilääkkeiden leviämiseen suomalaisten opiskelijoiden parissa. Monet tutkimukset myös Euroopassa ovat osoittaneet, että stimulanttilääkkeisiin turvaudutaan opiskelijoiden parissa tässä niin sanotussa neurotehostamismielessä varsinkin stressaavien opintojaksojen ja suorituspaineiden alla. Ilmiö ei sinänsä ole uusi, mutta stimulanttilääkereseptien mahdollisesti lisääntyessä niiden jakelu ja käyttö ei-lääkinnällisiin tarkoituksiin saattaa myös kasvaa.

Suomessa tämän kaltainen lääkkeellistyminen ei ainakaan tunnu vielä vaikuttavan adhd:n hoidon osalta; vaikka stimulanttireseptimäärien määrät ovat huomattavasti kasvaneet 2000-luvun alusta alkaen, ne ovat kuitenkin säilyneet Euroopan ja Pohjoismaiden alhaisimpana. Psykiatrian emeritusprofessori Matti O. Huttunen ja kliinisen farmakologian ja psykiatrian erikoislääkäri Kari Raaska esittivät 2015 Duodecim-lehdessä, että ”Suomessa on suhtauduttu korostetun varovaisesti niin lasten kuin erityisesti aikuisten adhd-oireyhtymän lääkehoitoon.” He jatkavat, että ”Osasyynä tähän varovaisuuteen on ollut huoli adhd:n hoidossa käytettyjen psykostimulanttien joutumisesta viihdekäyttöön ja katukauppaan” (Huttunen & Raaska 2015, Duodecim, 131/18:1651–7).

Stimulanttilääkkeiden ei-lääkinnällinen käyttö ei tietenkään pitäisi olla syynä evätä lääkitystä sitä kaipaavilta. Ylidiagnosoinnin ja liiallisen lääkehoidon sijaan Suomessa onkin mahdollisesti jopa monin paikoin varsinkin aikuisten adhd:n alidiagnosointia. Adhd:tä on arvioitu Suomessa olevan kolmella prosentilla väestöstä, mutta Yle-uutisten haastattelussa Työterveyslaitoksen neurologian erikoislääkäri ja dosentti Markku Sainio totesi helmikuussa 2016, että ”Adhd:tä tunnistetaan tällä hetkellä Suomessa murto-osa tästä” (Yle 6.2.2016). Tekeillä oleva aikuisiän adhd:n Käypä hoito -suositus onkin monessa mielessä merkittävä. Sote-alueiden kaltaisilla palvelujärjestelmämuutoksilla tulee toteutuessaan myös olemaan merkittäviä vaikutuksia adhd:n hoidon järjestämiseen. Miten adhd-oireiset aikuiset kokevat tämänhetkisen hoitokokonaisuuden ja näkevät pystyvänsä osallistua omaan hoitoon liittyvään päätöksentekoon, on kuitenkin pitkälti selvittämättä.

Se, miten paljon adhd-oireisilla aikuisilla on tällä hetkellä pääsyä niin lääkkeellisiin kuin lääkkeettömiin hoitoihin, vaikuttaa riippuvan pitkälti niin paikkakunnan palveluntarjonnasta kuin paikallisten lääkäreiden perehtyneisyydestä adhd-diagnostiikkaan ja sen hoitoon. Kolmannen sektorin toimijoiden, kuten valtakunnallisen ADHD-liiton arvokkaat palvelut ovat myös monin paikoin olleet paikkaamassa kuntien palveluiden puutteita ja tarjonneet esimerkiksi tärkeäksi koettua vertaistukitoimintaa.

Tulevan Käypä hoito -suosituksen laatijoilla ei ehkä ole mahdollisuuksia vaikuttaa nykyiseen globaaliin kilpailutalouteen tai nykyhallituksen budjettiesityksiin, mutta alueelliset erot hoitoon pääsyssä ja saatavuudessa, sekä mahdollisesti lisääntyvät suorituspaineet opiskelijoiden parissa ovat asioita, joihin on syytä myös keskittää huomiota. Minkälaisia kokemuksia aikuisilla on eri hoitomuodoista, niin lääkkeellisistä kuin lääkkeettömistä, tulisi myös selvittää, jotta tulevat hoitosuositukset voisivat toteutua tavalla, joka ottaa huomioon suositusten kohteena olevien aikuisten ihmisten omat näkemykset niiden toimivuudesta.

Julkaistu alun perin ADHD-lehdessä 1/2017.

Kirjoittaja on adhd-lääkkeistä sosiologista väitöskirjaa Tampereen yliopistolla tekevä tohtoriopiskelija sekä Bioetiikan instituutin ydintyöryhmän jäsen.

Kuuntele myös Aleksi Huplin aiheeseen liitttyvä haastattelu Yle Puheen Juuso Pekkisen vieraana.

Yksi vastaus artikkeliin “Kohti aikuisiän adhd:n Käypä hoito -suositusta: Sosiologisia sivuhuomautuksia stimulanttilääkkeistä ja informaatioyhteiskunnan suorituspaineista”

  1. Huttunen & Raaska 2015, Duodecim, 131/18:1651–7).
    tietty olisi hyvä jos viitteet olisi luettavissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *