Teksti: TEPPO JÄRVINEN
Olen viimeisten muutamien vuosien aikana löytänyt itseni ”keskustelemasta” hyvin erilaisten lääketieteellisten ongelmien näytöstä: ensin lumekirurgisen FIDELITY-polvitutkimuksemme jälkeen polven tähystyksen näytöstä, täällä ja täällä, sitten British Medical Journalisssa julkaistun ”Too Much Medicine”-analyysimme jälkeen osteoporoosin diagnostiikasta ja hoidosta, täällä, sitten statiinien käytöstä sydän- ja verisuonitautien ehkäisyssä, täällä, ja viimeisimpänä masennuslääkkeiden käytöstä.
Kaikissa näissä tapauksissa olen törmännyt yhteen lujaan juurtuneeseen käsitykseen: kunkin lääketieteellisen ongelman ”sisältöasiantuntijat” kokevat, että hoidon oikeutuksesta ei saa keskustella kukaan muu kuin sellainen henkilö, joka hoitaa kyseessä olevia potilaita.
Itselleni tämä on vieras ajatus: vähän kuin jääkiekkoihmiset kertoisivat, että ainoastaan he ovat oikeutettuja keskustelemaan siitä, montako jäähallia Suomeen tulisi rakentaa. Toki he ovat asiantuntijoita jääkiekossa, mutta silti koen, että heidän valmiuttaan suhteuttaa oma vakaumuksena (asiantuntijuutensa) muuhun ympäröivään yhteiskuntaan tulee voida kyseenalaistaa.
Tieteellisen keskustelun universaaleihin, filosofian johdantokursseilla saakka opetettaviin sääntöihin nimittäin kuuluu, että argumentteja ja evidenssiä saa esittää kuka tahansa. Tieteelliseen argumenttiin ei sitä vastoin koskaan tulisi vastata puhumalla argumentin esittäjästä itsestään (”sä sanot noin vain siksi, että sä olet tamperelainen”), vaan pelkästään keskustelemalla itse argumenteista ja niiden perusteista. Joku on joskus jopa todennut, että tällainen henkilöön kajoava, ad hominem -argumentaatio on vähän kuin tunnustaisi suoraan hävinneensä…
Hämmästyksekseni olen myös joutunut toteamaan, että sisältöasiantuntijoiden argumentaatio on usein, no – luvalla sanoen – omintakeista. Se ei valitettavasti noudata nykylääketieteessä yhteisesti sovittuja pelisääntöä, niin kutsutun näyttöön perustuvan lääketieteen perusdogmeja. Olenpa jopa törmännyt haluttomuuteen keskustella (debatoida) asioista. Mistä se kertoo, jos alan asiantuntija on haluton keskustelemaan oman alansa keskeisimmistä teemoista?
Olen myös törmännyt ilmiöön, jonka ristin ”avoimuusallergiaksi”: haluttomuutta tai jopa suoranaista kieltäytymistä tutkimusnäytön avoimeen jakamiseen. Esimerkiksi suuren eurooppalaisen eturauhassyövän seulontatutkimuksen ERSPC:n johtoryhmä ei vieläkään ole lukuisista julkisista vetoomuksista huolimatta suostunut avaamaan aineistoaan ulkopuolisten tutkijoiden arvioitaviksi, vaikka se olisi tulosten tulkinnan kannalta välttämätöntä, kuten patologian emeritusprofessori Eero Saksela hyvin tilannetta kuvaa.
Vastaavanlainen esimerkki löytyy kolesterolilääkkeiden (statiinit) saralta: lääketeollisuus on luovuttanut maailman suurimmat statiinilääkkeiden tehotutkimukset niin kutsutulle CTT-tutkimusryhmälle (Cholesterol Treatment Trials). Muualla lääketutkimuksessa paljastuneiden epärehellisyyksien jälkeen riippumattomat tutkijat pyysivat British Medial Journalia auttamaan kyseisen statiiniaineiston saamisessa uudelleenanalyysiin. Prosessi on nyt jatkunut kohta kolme vuotta, tuloksetta.
Mistä haluttomuus tieteelliseen avoimuuteen kertoo? Onko mahdollista, että sen selitys olisi jokseenkin sama kuin Tamiflu-skandaalissa, jossa Roche joutui lopulta paineen alla luovuttamaan kyseisen lääkkeen tehotutkimusaineiston riippumattomille tutkijoille, joiden uusi analyysi paljasti, että lääkkeen väitetty teho vakaviin flunssankaltaisten tautien ehkäisyssä ja tehohoitojaksojen vähentymisessä perustuikin tutkimusaineiston manipulointiin?
Tuorein esimerkki psykiatriasta
Oma tuorein esimerkkini sisältöasiantuntijoiden erikoisesta argumentaatiosta tulee psykiatriasta. Oheisesta linkistä löytyy ajatuksenvaihtoni emeritusdekaani Kari Raivion ja psykiatrian professori Erkki Isometsän kanssa. Sama keskustelu löytyy myös Duodecim-lehden sivuilta.
Kaikki sai alkunsa siitä, kun Peter Gøtzsche, yksi maailman johtavista näyttöön perustuvan lääketieteen asiantuntijoista, tuli Suomeen puhumaan siitä, että näyttöön perustuen on syytä kyseenalaistaa psykiatristen lääkehoitojemme oikeutusta. Reagoin siihen, kun Gøtzschen argumentaatio vesitettiin ad hominem –tyylisin kommentein ja minun ”oikeutukseni” keskustella näytöstä kyseenalaistettiin, koska ”eihän ortopedi voi mitään ymmärtää asiasta, kun emme edes hoida psykiatrisia potilaita”.
Minut on opetettu ajattelemaan, että tieteellisen näytön arviointi ei ole ”tittelilaji”. Sisältöasiantuntijoilla kun tahtoo olla erilaisia eturistiriitoja (niin taloudellisia kuin intellektuaalisia) oman asiansa suhteen ja siksikin heidän tulkintoihinsa kunkin asian tärkeydestä voi olla – jopa täysin tiedostamatta – vinoutunutta. Tästä on näyttöäkin. Esimerkiksi maailman johtava hoitosuositusten kattoyhteisö, Guidelines International Network (G-I-N), julkisti juuri sen ylidiagnostiikka-työryhmän ohjeistuksen tautien määrittelyyn, koska nykynäytön mukaan sisältöasiantuntijat pyrkivät lähes kategorisesti paisuttamaan omia tautejaan (toisin sanoen löyhentämään diagnostisia kriteereitä).
Erityisen tärkeänä pidän sitä, että suomalainen asenneilmapiirimme tukee avointa ja vapaata tieteellistä keskustelua sen sijaan, että keskustelu pyritään vaientamaan. Valitettavasti joudun toteamaan, että tässä meillä on vielä kovasti työsarkaa.
Kirjoittaja on professori.
Bioetiikan instituutin kotisivut tarjoavat mahdollisuuden erilaisille, perustelluille näkökulmille tulla esille ja osallistua moniääniseen ja -arvoiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun bioetiikan ja -oikeuden kannalta kiinnostavista aiheista. Tekstit eivät edusta suoraan instituutin näkemyksiä. Toivotamme lämpimästi tervetulleeksi myös tässä tekstissä esitettyihin kantoihin nähden toisenlaiset näkökulmat.