Geeniterapiahoitojen matka markkinoille

Teksti: HEIKKI TURUNEN

Geenitekniikan alalla tapahtui viime vuonna vähemmälle uutisoinnille jäänyt läpimurto. Yhdysvalloissa lääketurvallisuudesta vastaava virasto (FDA) antoi ensimmäistä kertaa perinnöllisen sairauden hoitoon tarkoitetulle geeniterapialle Luxturnalle myyntiluvan. Luxturna, on tarkoitettu Leberin synnynnäisen amauroosin (LCA) tietyn geneettisen muodon hoitoon. LCA on näkökyvyn etenevää heikkenemistä aiheuttava perinnöllinen oireyhtymä, joka ilmenee lapsilla pian syntymän jälkeen ja johtaa aikuisiällä lähes täydelliseen sokeuteen. Luxturna-geeniterapian myötä potilailla on nyt mahdollisuus parantua sairaudesta, johon ei ennen ollut hoitokeinoja.

LCA johtuu geenimutaatioista, jotka johtavat silmän verkkokalvon toiminnassa tarvittavan proteiinin virheelliseen toimintaan tai puuttumiseen. Geeniterapiassa tavoitteena on kuljettaa puuttuva geeni soluihin, joissa sitä tarvitaan. Kuljetuksen mahdollistamiseksi hoitava geeni on pakattu virusvektorin sisään. Virusvektorit ovat geneettisesti muunneltuja viruksia, joiden oma perimä on osin korvattu geeniterapiassa hoitona käytettävällä geenillä. Hoitotoimenpiteessä satoja miljardeja viruksia ruiskutetaan potilaan silmään, ja ne kuljettavat geneettisen lastinsa verkkokalvon soluihin. Virusten normaalin, lisääntymiseen tähtäävän geenitoiminnan sijaan niiden sisältämä hoidosta vastuussa oleva geeni alkaa tuottamaan puuttuvaa proteiinia, joka palauttaa solujen toimintakyvyn ja pysäyttää näkökyvyn heikkenemisen. Koska verkkokalvon solut eivät aikuisiällä enää jakaudu, yksi hoitokerta teoriassa riittää elinikäiseen parantumiseen. Toistaiseksi hoitoja saaneita potilaita on tosin seurattu vasta joitakin vuosia, joten hoidon vaikutuksen teho selviää lopullisesti vasta ajan myötä.

Geeniterapian lyhyt historia

Vaikka Luxturna ei ollutkaan ensimmäinen maailmalla myyntiin päässyt geeniterapiahoito, kyse on tärkeästä merkkipaalusta. Geeniterapioita on ollut saatavilla sekä Kiinassa että Venäjällä, mutta kyseisiä hoitoja ei ole hyväksytty käyttöön tiukempien lupakäytäntöjen länsimaissa. Euroopan markkinoilla oli puolestaan myynnissä lipoproteiinilipaasiin puutteen hoitoon kehitetty geeniterapia, mutta taudin harvinaisuuden takia se kelpasi tiettävästi vain yhdelle potilaalle vuosien 2012‒2017 aikana. Vähäiseen kysyntään saattoi tosin olla osasyynä myös noin miljoonan euron hintalappu. Moni nyt kehitteillä oleva geeniterapia muistuttaa keskeisiltä tekniikoiltaan Luxturnaa, joten sen saama hyväksyntä FDA:lta toimii vahvana ennakkotapauksena, kun seuraavat geeniterapiat läpikäyvät viranomaisseulat matkalla markkinoille.

Geeniterapia ideana esitettiin ensimmäistä kertaa tiettävästi vuonna 1972. Tarvittavien tekniikoiden kehittyminen mahdollisti ensimmäiset kokeelliset geeniterapiahoidot vuonna 1980, mutta monien käytännöllisten ja teoreettisten epäselvyyksien vuoksi ne eivät saaneet viranomaisten hyväksyntää – hoidot eivät myöskään toimineet. Ensimmäiset virallisten tahojen hyväksymät geeniterapiahoidot tehtiin vasta vuonna 1989. Vaikka nekään eivät onnistuneet täydellisesti, geeniterapian potentiaali katsottiin näytetyksi toteen. Monet odottivat geeniterapiasta koko lääketieteen mullistavaa tekniikkaa, jota voitaisiin soveltaa kaikkien sairauksien hoitoon. Palkintoina olisi ollut lukemattomien potilaiden parantamisen lisäksi uuden ja tuottoisan lääketeollisuuden alan kehittäminen, sekä tieteellinen maine ja kunnia. Keskusteluissa alettiin jopa veikkailla, ketkä tutkijoista voisivat olla ehdokkaita Nobel-palkinnon saajiksi.

Kilpajuoksu ensimmäisten toimivien geeniterapioiden kehityksessä kulminoitui traagisella tavalla 1990-luvun lopulla. Harvinaisesta ammoniakin aineenvaihduntaan vaikuttavasta perinnöllisestä sairaudesta kärsinyt 18-vuotias poika menehtyi saamansa geeniterapiahoidon seurauksena Yhdysvalloissa. Tapausta tutkittaessa tutkimuksesta vastuussa olleen professorin toiminnasta paljastui eettisesti epäilyttäviä piirteitä. Potilaille ja valvontaviranomaisille ei oltu avoimesti kerrottu hoitoon liittyvistä riskeistä ja professori oli jättänyt ilmoittamatta sidonnaisuuksistaan geeniterapiahoitoja kehittävän yrityksen kanssa. Hänellä oli vahva taloudellinen kannuste jatkaa hoitoja, mikä kenties kannusti ottamaan riskejä potilaiden terveyden suhteen. Tapauksen saama laaja negatiivinen julkisuus vaikutti sekä rahoittajien että monien tutkijoiden suhtautumiseen geeniterapiaa kohti. Yhdessä tiukentuneiden turvallisuusvaatimusten kanssa alan tutkimus hidastui huomattavasti. Tapaus jätti syvät arvet koko tutkimusalalle, ja vielä tänäkin päivänä jokainen geeniterapian parissa työskentelevä tietää hoitoon kuolleen pojan nimen – Jesse Gelsinger.

Gelsinger menehtyi kokeessa käytetyn virusvektorin aiheuttamaan massiiviseen tulehdusreaktioon elimistössä. Immunipuolustuksen tiedettiin tunnistavan kyseisen virusvektorin ja aktivoituvan sitä vastaan, mutta Gelsingerin kohdalla reaktion rajuus tuli yllätyksenä. Seuraavina vuosina merkittävä osa geeniterapiatutkimuksista keskittyi turvallisempien vektorien kehittämiseen. Esimerkiksi nyt markkinoille päässyt Luxturna perustuu toisenlaiseen virukseen, joka ei aiheuta yhtä voimakkaita immuunireaktioita. Kehitteillä on myös ei-virusperäisiä vektoreita. Kaikilla eri vektorityypeillä on omat hyvät ja huonot puolensa sekä optimaaliset soveltuvuusalueensa. Yhtenä merkkinä parantuneesta turvallisuudesta voidaan pitää hoitojen saamaa valvontaviranomaisten hyväksyntää. Länsimaissa viranomaiset vaativat mittavia, usein vuosia kestäviä turvallisuustutkimuksia, ennen kuin lääkkeitä hyväksytään yleiseen käyttöön. Sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa on siis käytännössä tutkitusti todettu, että tietyn tyyppiset virusvektorit ovat riittävän turvallisia myytäviksi.

Geeniterapia ja etiikka

Geenitekniikoista puhuttaessa nostetaan usein esille aiheeseen liittyviä eettisiä ongelmia. Jo aikaisessa vaiheessa keskustelua on herättänyt geeniterapioiden hinta. Nyt markkinoille päässyt Luxturna maksaa noin 350 000 euroa per silmä. Onko se reilu hinta näkökyvyn osittaisesta säilymisestä, jos muita hoitoja ei ole saatavilla? Yksi seuraavista mahdollisesti hyväksyttävistä geeniterapioista on tarkoitettu hemofilian eli verenvuototaudin parantamiseen. Nykyisellään sitä voidaan hoitaa muutaman viikon välein saatavalla ruiskeella, jonka käyttö maksaa vuodessa lähes miljoonan. Mikä olisi sopiva hinta geeniterapialle, joka parantaa taudin lopullisesti yhdellä hoitokerralla? Entä minkälainen hintalappu voidaan laittaa selkäydinperäisen lihassurkastuman hoidolle? Sairaus ilmenee parin ensimmäisen elinkuukauden aikana, ja johtaa vääjäämättä etenevään lihasrappeumaan ja kuolemaan ennen aikuisikää. Paljonko olisimme valmiita maksamaan varman kuolemantuomion välttämisestä?

Hinnoittelussa näkyy vuosikausia kestänyt ja kymmeniä miljoonia maksanut lääkekehitys, yksittäisen hoidon valmistuskustannukset, sekä yritysten toimintaa rahoittaneiden tahojen halu saada sijoituksensa tuottamaan voittoa. Tilannetta ei helpota se, että nykytekniikoiden mahdollistamat geeniterapiahoidot soveltuvat vain yksinkertaisimpien perinnöllisten sairauksien hoitoon. Nämä ovat lähes poikkeuksetta myös erittäin harvinaisia sairauksia, joten potentiaalisia asiakkaita ei ole paljon. Jos hoidot tulevaisuudessa yleistyvät merkittävästi, myös hinnat varmasti laskevat.

Geeniterapioiden marssi markkinoille on käynnistynyt vuosikymmeniä kestäneiden tutkimus- ja tuotekehittelyiden jälkeen. Kuten monesti uusien tekniikoiden yhteydessä, myös ensimmäiset geeniterapiat ovat suhteessa varsin yksinkertaisia ja käyttökohteiltaan rajoittuneita. Jos alan tutkimus jatkuu, eli jos rahoittajat näkevät sen tuottoisana, seuraavien sukupolvien geeniterapioita voidaan todennäköisesti soveltaa useampien sairauksien hoidossa. Tekniikoiden yleistyessä ja arkipäiväistyessä niiden käytöstä tulee helposti yhä hyväksytympää, ja ennemmin tai myöhemmin käyttökohteita aletaan hakea myös sairauksien ulkopuolelta. Kysymys ei ole enää, onko ihmisten parantelu geenitekniikan keinoin mahdollista, vaan milloin niin tulee tapahtumaan. Kenties isompi kysymys kuitenkin on, mitä parantelu merkitsee koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Jos siihen halutaan valmistautua aiheesta keskustelemalla, nyt on korkea aika aloittaa.

FT Heikki Turunen on Bioetiikan instituutin jäsen, joka on aiemmin työskennellyt postdoc-tutkijana Harvardin yliopistossa virusvektoreita tutkivassa laboratoriossa, ja on tällä hetkellä tutkijana geeniterapiahoitoja kehittelevässä yrityksessä (AGTC) Cambridgessa Yhdysvalloissa.