Teksti: ALEKSI HUPLI
Päihdeäitien pakkohoidosta psykedeelitutkimusyhdistykseen ja päihdepolitiikka-aktivismiin. Oma matkani neurokemikaalien tutkimuksen maailmassa kymmenen vuoden aikana.
Aloitin sosiologian opintoni Helsingin yliopistossa vuonna 2007 ja valitsin vuonna 2009 kandidaatintutkielmani aiheeksi raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten mahdollisen tahdonvastaisen hoidon. Tarkastelin aihetta terveyskansalaisuuden (Helén & Jauho 2003) näkökulmasta.
Sosiaali- ja terveysministeriö oli kyseisenä vuonna julkaissut aiheesta ensimmäisen valtiollisen työryhmäraportin (STM 2009), jota analysoin tarkemmin myös ensimmäisessä pro gradu -tutkielmassani (Hupli 2013a). Yhtenä päätelmänäni oli, että vaikka kyseessä on varsin moraalisesti latautunut aihe, käyttivät tahdonvastaisen hoidon mahdollistavia lakimuutoksia ajavat kansanedustajat argumenteissaan tutkimustietoa päihteiden vaikutuksista sikiöön (kuitenkin valikoidusti).
STM:n raportissa tahdonvastaiseen hoitoon ei suhtauduttu varauksettoman myönteisesti, vaan siihen liitettiin useita ongelmia. Analyysini kuitenkin osoitti työryhmän korostaneen lasten ja sikiö oikeuksien näkökulmaa. Tämä selittää osaltaan, miksi työryhmä esitti kannan, jonka mukaan raskaana olevan päihdeongelmaisen naisen tahdonvastainen hoito olisi oikeutettua sikiön terveysvaaran perusteella. Jännite äidin vapausoikeuksien ja sikiön oikeuksien välillä, joka esiintyi jo 1990-luvun poliittisissa dokumenteissa ja lääketieteellisissä julkaisuissa (Leppo 2012), oli vahvasti läsnä.
Kyseiset, aikanaan kaavaillut lakimuutokset eivät koskaan toteutuneet (Jussmäki 2016), ja vaikka aihe onkin aika ajoin noussut esiin potilaan itsemääräämisoikeudesta keskusteltaessa (esim. Moilanen 2016), sitä ei ymmärtääkseni ole tällä hetkellä otettu mukaan esimerkiksi sote-keskusteluun. Aihe oli kuitenkin lähtölaukaus omalle, päihdepolitiikkaa ja käytäntöjä koskevalle akateemiselle kiinnostukselleni.
Kohti Amsterdamia
Vuonna 2012 päätin muuttaa Amsterdamiin suorittamaan lääketieteellisen antropologian ja sosiologian maisteritutkintoa, tarkoituksenani tarkastella paikallista hoitojärjestelmää ja päihdepolitiikkaa raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten osalta. Miten huomattavasti liberaalimman päihdepolitiikan maan käytännöt eroaisivat Suomen kriminaalipolitiikkaa painottavan suuntauksen osalta?
Vastaus kysymykseeni jäi kuitenkin selvittämättä, sillä yhdellä ensimmäisistä luennoista mainittiin termi ”chemical enhancement”, mikä innoitti valitsemaan toisen pro graduni aiheeksi (Hupli 2013b) Amsterdamin yliopisto-opiskelijoiden käytännöt ja eettiset näkemykset liittyen niin kutsuttuihin ”älylääkkeisiin” (Salvén 2010; Vierula 2016). Olen sittemmin jatkanut aiheen parissa sosiologian tohtoriopinnoissani Tampereen yliopistolla vuodesta 2014 alkaen, ja ensimmäinen väitöskirjani vertaisarvioitu artikkeli käsitteli käyttäjien, lähinnä yliopisto-opiskelijoiden, käytäntöjä Hollannissa ja Liettuassa (Hupli et al 2016).
Mitä ovat älylääkkeet? Pitäisikö huumeiden käytön olla rangaistavaa?
Termi ”älylääke” (engl. esim. smart drug) on hieman harhaanjohtava: vaikka esimerkiksi tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriön (ADHD) hoitoon käytettävien stimulanttien, kuten metyylifenidaatin, on osoitettu parantavan tiettyjä kognition toimintoja myös ei-diagnosoiduilla henkilöillä (ks. esim. Repantis et al 2010; Smith & Farah 2011), tämä ei tarkoita ”älykkyyden” lisääntymistä sinänsä. Lisäksi aivotoiminnan parantaminen neurokemikaalien avulla tietyllä kognition osa-alueella saattaa heikentää muita osa-alueita (De Jongh et al 2008).
Väittäisin, että koulutus ja opiskelu ovat edelleen parhaita lääkkeitä tietämättömyyttä vastaan, mutta aiheeseen liittyvä bio- ja neuroeettinen keskustelu on kuitenkin ollut virkistävää luettavaa ottaen huomioon, millä tavalla neurokemikaalien käyttöön muuten kuin terapeuttisessa mielessä yleensä suhtaudutaan.
Esimerkiksi huumeiksi luokiteltavien aineiden, kuten kannabiksen tai psykedeelien, käyttö on Suomessa rikoslain mukaan rangaistava teko. Hollannissa puolestaan oikeuskäytäntöjen tasolla vallitsee tosiasiassa käytön salliminen sekä erottelu ”kovien” huumeiden ja esimerkiksi kannabiksen sekä psilosybiinia sisältävien tryffeleiden välillä, joita voi laillisesti ostaa coffee- ja smart shopeista.
On kiinnostavaa, että myös Suomessa huumeiden käytön rangaistavuudesta tulisi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijoiden mukaan luopua (Hakkarainen & Tammi 2018), sillä ”rangaistus . . . toimii huonosti käytön ja sen haittojen ehkäisemisessä. Se myös sopii huonosti nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan ja kansanterveydelliseen ajatteluun.”
Oma roolini keskustelussa
Läpinäkyvyyden nimissä haluan tuoda esiin, että Humaania Päihdepolitiikkaa ry:n (HPP) hallituksen jäsenenä olen vuodesta 2016 alkaen pyrkinyt kansalaisjärjestötasolla aktiivisesti viemään suomalaista päihdepolitiikkaa ”kriminaalipolitiikasta sosiaalipolitiikkaan”.
Suomalainen päihdepoliittinen keskustelu, tai oikeastaan sen vähäisyys, innoitti meidät myös yhdistyksessä järjestämään ”Uskalla puhua huumeista”-videokampanjan, jossa suomalaiset asiantuntijat kiteyttivät, ”mikä nykyisessä politiikassa on pielessä, ja miksi tarvitsemme huumeiden ja huumepolitiikan käsittelyyn uudenlaista, tutkimusnäyttöön perustuvaa otetta”.
Tiivistäen on argumentoitavissa, että tietyn neurokemikaalin laillisuus tai laittomuus ei näytä täysin perustuvan aineen riippuvuuspotentiaaliin tai sen aiheuttamiin terveys- ja sosiaalihaittoihin. Aihe vaatisi laajempaa julkista keskustelua, ja nykyisen päihdepolitiikan keinoihin ja tavoitteisiin tulisi kohdistaa enemmän bioeettistä analyysiä.
Olin lisäksi vuonna 2016 mukana perustamassa ja hallituksen jäsenenä Psykedeelitutkimusyhdistys ry:ssä (Psyty), ”jonka tavoitteena on edistää psykedeeleihin liittyvää tieteellistä tutkimusta sekä tutkimukseen pohjautuvan, kansantajuisen tiedon saatavuutta”.
Muutettuani vuonna 2012 Amsterdamiin osallistuin sattumalta psykedeelitiedekonferenssiin, ja olen sittemmin seurannut (Hupli 2015) ja ollut myös mukana järjestämässä aiheeseen liittyviä tapahtumia ja kansainvälisiä konferensseja (esim. http://icpr2016.nl/). Suomessakin alkava tutkimus psilosybiinin vaikutuksista masennuksen hoitoon on siinä mielessä minulle myös henkilökohtaisesti merkittävä, että lääkäriksi hiljattain valmistunut nuorempi veljeni on osa tutkimuksen hoitohenkilökuntaa – asia, jota kumpikaan meistä ei osannut kuvitellakaan 10 vuotta sitten.
Mihin suuntaan keskustelua tulisi viedä
Molempien yllä mainittujen yhdistysten tavoitteina on tuoda tieteellinen tutkimus osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa. Asiaan jo jonkin aikaa perehtyneenä voin helposti allekirjoittaa tämän tavoitteen.
Bioetiikan instituutin jäsenenä toivon myös neurokemikaalien käyttöön liittyvän bioeettisen arvioinnin ja keskustelun lisääntymistä, niin terapeuttisessa kuin muussakin kontekstissa. Tämä on erityisen tärkeää, sillä vuonna 2019 tulee myös kymmenen vuotta täyteen YK:n julkilausumasta (ks. YK 2009), jonka yhtenä tavoitteena oli ”minimoida ja lopulta eliminoida laittomien huumeiden saatavuus ja käyttö”. On selvää, että tähän tavoitteeseen ei olla pääsemässä vuoteen 2019 mennessä, ja monet tahot ovatkin kritisoineet kyseisen tavoitteen realistisuutta (esim. Global Commission on Drug Policy 2017).
New Yorkissa tapaamani Columbian yliopiston psykiatrian ja psykologian professorin Carl Hartin (2016) sanoja lainatakseni ”kukaan ei halua elää huumeista vapaassa maailmassa”, sillä psykoaktiiviset aineet eivät itsessään, niin sanotusti molekyylitasolla, ole pahoja tai hyviä. Yksittäisen neurokemikaalin farmakologisesta profiilista, käyttötavasta ja -kontekstista sekä näihin liittyvistä mahdollisista sosiaalisista seuraamuksista riippuen sillä voi olla käyttäjälleen suotuisia tai epäsuotuisia vaikutuksia, yksin tai yhdessä muiden ihmisen fysiologiaan, psykologiaan ja sosiaaliseen asemaan vaikuttavien tekijöiden kanssa.
Tiivistäen näkemykset keskustelussa riippuvat siis täysin ympäristöstä ja tulkinnasta, kuten niin usein muulloinkin.
Toivottavasti seuraavat kymmenen vuotta osoittavat, että kykenemme perustamaan (päihde)poliittisen päätöksentekomme laajemminkin parhaimpaan saatavissa olevaan tutkimusnäyttöön ja yhteistä hyvää koskevaan (bio)eettiseen arvioon.
Lähteet
De Jongh, R. & Bolt, I. & Schermer, M. & Olivier, B. (2008). ”Botox for the brain: Enhancement of cognition, mood and pro-social behavior and blunting of unwanted memories.” Neuroscience & Biobehavioral Review 32: 760–776.
Hart, Carl (2016) ”Nobody wants to live in a drug-free world.” An interview with Carl Hart.
Helén, Ilpo & Mikko Jauho (toim.) (2003) Kansalaisuus ja kansanterveys. Helsinki: Gaudeamus.
Hupli, Aleksi (2013a) Pakon politiikkaa. Raskaana olevat päihdeongelmaiset naiset yhteiskunnallisen hallinnan kohteena. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, sosiaalitieteiden laitos, sosiologia. Pro gradu -työ. Ohjaaja VTT Anna Leppo.
Hupli, Aleksi (2013b) Perceptions, practices and ethics of (non)-prescription cognitive enhancement drugs: a case study among academic youth in Amsterdam. Faculty of Social and Behavioural Sciences. International School for Humanities and Social Sciences. Medical Anthropology and Sociology. Master´s Thesis. Ohjaaja Dr. Patrick Brown.
Hupli, Aleksi (2015) ”Breaking Convention 2015: Looking back (and forward).” Julkaistu Stichting OPEN:in (OPEN Foundation) kotisivuilla.
Hupli, Aleksi & Didziokaite, Gabija & Marte Ydema (2016) ”Towards the smarter use of smart drugs: perceptions and experiences of university students in the Netherlands and Lithuania.” Contemporary Drug Problems 43: 242–257.
Jussmäki, Mia (2016) Hoitamisen pakko hyvinvointiyhteiskunnassa Raskaana olevien tahdonvastainen päihdehoito sosiaali- ja terveydenhuollon suhteissa. Teologisen etiikan ja sosiaalietiikan pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
Leppo, Anna (2012) Precarious Pregnancies. Alcohol, drugs and the regulation of risks. Diss. University of Helsinki.
Moilanen, Hanna (2016) ”Päihdeäitien pakkohoito ei ole viisasta.” Talentia-lehti.
Repantis D. & Schlattmann, P. & Laisney, O. & Heuser, I. (2010). ”Modafinil and methylphenidate for neuroenhancement in healthy individuals: A systematic review.” Pharmacological Research 62: 187–206.
Salvén, K. (2010). ”Älyä purkista – mentaalisen suorituskyvyn parantaminen lääkkeillä yleistyy.” Kantti.net.
Smith, M.E. & Farah, M.J. (2011). ”Are Prescription Stimulants ’Smart Pills’? The Epidemiology and Cognitive Neuroscience of Prescription Stimulant Use by Normal Healthy Individuals.” Psychological Bulletin 137: 717–741.
Vierula, H. (2016). ”Älyä reseptillä?” Suomen Lääkärilehti 45: 2852–2854.