Lääke, huume vai tulevaisuuden teknologia? Yhteiskuntatieteilijän vastine kipuprofessorin kolumniin kannabiksesta

Teksti: ALEKSI HUPLI

On vaikea kuvitella toista kasvia maapallolla, joka aiheuttaisi yhtä paljon kiistanalaista yhteiskunnallista keskustelua ja toimenpiteitä kuin Cannabis sativa L. Viime vuodet ovat olleet suurten muutosten aikaa (lääke)kannabikseen liittyvän lainsäädännön suhteen, kun useat maat ovat muuttaneet suhtautumistaan tähän humalakasvin sukulaiseen (molemmat kasvit kuuluvat Cannabaceae-sukuun). Useat osavaltiot Yhdysvalloissa sekä Uruguay ja Kanada ovat laillistaneet niin lääkekäytön kuin myös niin sanotun kannabiksen aikuiskäytönkin, minkä seurauksia kansainvälinen yhteisö seuraa nyt uteliaana.

Suomessa kannabis, ja varsinkin sen lääkekäyttö, nousi taannoin esille Suomen Kuvalehdessä julkaistussa artikkelissa. Kiinnostavasti jutussa haastateltu lääkäri totesi nimettömänä, että ”käytännössä tiedän, että monet lääkärit ovat tulkinneet asiaan liittyvää negatiivista keskustelua siten, etteivät määrää lainkaan kannabisvalmisteita”.

Lääkekäyttöön liittyvä keskustelu onkin pitkään ollut Suomessa lähinnä yhden asiantuntijan varassa. Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professori Eija Kalso on ollut lähes ainoa suomalaisen lääkärikunnan edustaja, joka on kommentoinut alan kehitystä 2000-luvun alusta alkaen (Kalso 2001; ks. myös Kalso, Simojoki & Palva 2016; Kalso & Roivainen 2018). Kalso on ollut usein myös kuultavana lääkekannabikseen liittyvissä dokumenteissa ja muualla mediassa (esim. Hyvä/paha lääkekannabis, YLE/Akuutti), mikä on samalla aiheuttanut keskustelua ”asiantuntijuudesta”.

Vuoden 2018 lopulla Ylioppilaslehdessä (Y/09/18) julkaistu Eija Kalson kolumni, jonka otsikossa kannabis tuo professorin mukaan ”isoja voittoja ja ison laskun”, vaatii silti mielestäni alan nuorena tutkijana tarkempaa yhteiskunnallista analyysia aiheesta sekä viime kädessä alleviivaa tarvetta laajemmalle yhteiskunnalliselle keskustelulle kannabiksesta.

Niin keskustelua kuin kolumnin analyysiakin kuitenkin vaikeuttaa ensinnäkin sen tunnistaminen ja määrittäminen, puhutaanko kannabiksesta kasvina, lääkkeenä, päihteenä vai esimerkiksi elintarvikkeena (vrt. hamppu). Tämä taas liittyy laajemminkin ”aineista” liittyvään keskusteluun, joka on nähdäkseni varsin vääristynyttä: lääkkeet, alkoholi ja tupakka jäävät usein pois ”huumekeskustelusta”, ja ”huumeista” on vaikea puhua myönteisesti, edes sairauksien hoidossa. On silti hyvä pitää mielessä, että tämä luokittelu on pitkälti kulttuuriperusteinen, ja käyttötarkoitus, -tiheys ja annostelu olisi syytä selkeästi huomioida minkä tahansa ”aineen” kohdalla, myös kannabiksen.

Yhä ongelmallisesti kolumnin alussa todetaan, että ”kannabiksen laillistamista ajavat sen käyttäjät, populistipoliitikot ja markkinavoimat”. Tähän listaan haluaisin tasapuolisuuden nimissä lisätä kuitenkin myös monet lääkärit ja tutkijat, joiden työtä nykyinen kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö on vaikeuttanut jo yli puoli vuosisataa.

Kuvaavasti Maailman terveysjärjestö WHO on vastikään suositellut kannabiksen huumeluokituksen alentamista YK:n huumausainesopimuksissa kasvavan lääketieteellisen näytön perusteella (esim. EMCDDA 2019). Euroopan parlamentti on myös peräänkuuluttanut lääkekannabikseen liittyvän tutkimuksen lisäämistä ja lainsäädännön yhtenäistämistä. ”Laillistamisella” voidaan tosin tarkoittaa montaa asiaa, ja on ilmeistä, että tämä keskustelu kaipaa konkretiaa.

Mitä maailmalla on tehty?

Ilmeisesti esimerkkinä ”populistipoliitikosta” Kalson kolumnissa todetaan, että ”Justin Trudeau laillisti vaalilupauksensa mukaisesti kannabiksen Kanadassa”. Silti Trudeau ja hänen hallituksensa ovat argumentoineet, että uusi laki on tehty nimenomaan kansanterveydellisistä lähtökohdista käsin. Säädeltyjen kannabismarkkinoiden on tarkoitus esimerkiksi vähentää alaikäisten pääsyä kannabikseen tiukkojen ikärajojen ja valvonnan myötä.

Nämä väitteet perustuvat punnittuihin analyyseihin. Tutkimusta esimerkiksi Coloradosta säädeltyjen kannabismarkkinoiden vaikutuksista alaikäisten käytön saatavuuteen on jo usealta vuodelta. Kanadan vuoden 2019 vaalit varmaan osoittavat, onnistuiko Trudeaun ”populismi”. Suomalaisessa populismissa kannabiksella ei puolestaan ole ollut tilaa (Ylä-Anttila 2018).

Kolumnissa mainitaan myös, että ”Saksassa ja Tanskassa poliitikot ajoivat kannabiksen lääkkeeksi lääkärikunnan vastustuksesta välittämättä”. Toisaalta kannabiksen lääkekäyttö myös yhtä lailla aikanaan kiellettiin ”lääkärikunnan vastustuksesta välittämättä”, varsinkin Yhdysvalloissa (ks. esim. Mikkonen 2016). Väitän lisäksi, etteivät poliitikot edes olleet etupäässä ajamassa Saksan vuoden 2017 uutta lääkekannabislakia.

Toki poliitikot lopulta tekivät lakimuutoksen, mutta Saksassa on esimerkiksi toiminut merkittävässä roolissa jo vuodesta 1997 asti lääkäreistä, potilaista, apteekkareista ja lakimiehistä koostuva järjestö, joka on pyrkinyt edistämään lääkekannabikseen liittyvää tietoutta ja tutkimusta (ks. Arbeitsgemeinschaft Cannabis als Medizin). Toisin sanoen Saksan uusi laki on pikemmin vuosikymmeniä jatkuneen ruohonjuuritason toiminnan tulosta, mikä toi lopulta kannabiksen entistä laajempaan lailliseen lääkekäyttöön ja terveysvakuutusyhtiöiden korvattavaksi. Kannabiksen aikuiskäyttö puolestaan on maassa yhä edelleen laitonta, tosin poliisi ilmeisesti suhtautuu asiaan eri tavalla esimerkiksi Berliinissä kuin Münchenissä.

Lisäksi lääkärikuntaa koskevien yleistysten sijaan on hyvä pitää mielessä, että on syytä olettaa, että lääkärikunta ei Saksassa ole luultavasti asian suhteen kovinkaan yhtenäinen. Toisekseen kielteisten asenteiden taustalla vaikuttavat varmasti monet syyt, kuten pitkään jatkunut kieltolakipolitiikka, joka on voimakkaasti muovannut mielikuvia mutta joka ei silti itsessään tarjoa riittäviä perusteita vastustamiselle. Samaan tapaan kieltolakipolitiikka on myös Suomessa yli puoli vuosisataa vahvasti vaikuttanut suomalaisten lääkäreiden (kielteisiin) asenteisiin (lääke)kannabista kohtaan.

On yhä ilmeistä, että lääkärien asenteisiin vaikuttaa osaltaan kannabiksen suhteen koulutuksen puute, joka on selkeästi havaittavissa. Esimerkiksi pari vuotta sitten Yhdysvalloissa tehdyssä kyselytutkimuksessa, jossa muun muassa kysyttiin lääketieteellisten tiedekuntien dekaaneilta lääkekannabikseen liittyvän koulutuksen riittävyydestä, suurin osa (66,7 %, N=101) arvioi, ettei heiltä valmistuneilla lääkäreillä ollut valmiuksia määrätä lääkekannabista, tai edes vastata siihen liittyviin kysymyksiin (Evanoff et al 2017).

Vastaavanlaista tutkimusta ei Suomessa ole tehty, mutta ainakin suomalaisen Lääkekannabiksen käyttäjien yhdistys ry:n mukaan terveysalan ammattilaisten koulutuksen puute on ollut monin paikoin esteenä hoidon kokeiluille. Myös Suomen Kuvalehden artikkelissa todetaan, että ”osa lääkäreistä suhtautuu kannabikseen jyrkän kielteisesti. Monilla ei ole siitä lainkaan tietoa”.

Opioidikriisistä vasta-argumentti kannabikselle?

Ongelmallisin kohta kolumnissa on kuitenkin yllä olevien lauseiden jälkeen tuleva vertaus meneillään olevaan Pohjois-Amerikan opioidikriisiin, jonka inhimilliset seuraamukset tuodaan esille: ”noin 45 ihmistä kuolee päivittäin alun perin lääkkeeksi määrättyjen opioidien yliannostukseen”. On silti tärkeää muistaa, että myös lääkäreillä ja varsinkin lääkkeitä valmistavilla yhtiöillä on vastuunsa kannettavanaan opioidikriisin kehityksestä ja jatkumisesta, mikä jätetään kuitenkin mainitsematta.

Professori jatkaa, että ”kannabiksen tuomista korvaavaksi aineeksi perustellaan muun muassa opioidihaittojen torjunnalla”. Tästä on itse asiassa myös jonkin verran tieteellistä näyttöä: Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa lääkekannabis on sallittu, joidenkin opioidien reseptimäärät ja annokset ovat laskeneet (esim. Liang et al 2018). On kuitenkin selvää, että opioidikriisi vaatii monenlaisia toimenpiteitä, joiden joukossa lääkekannabis saattaa toimia yhtenä muttei kaikkea ratkaisevana tekijänä.

Kolumni jatkuu sanoin ”kannabista pidetään vähemmän vaarallisena kuin hengitystä lamaavia opioideja”. Väittäisin, että kannabista ei pelkästään pidetä vähemmän vaarallisena, vaan se on sitä – varsinkin, jos sitä vertaa ”hengitystä lamaaviin opioideihin”, sillä kannabiksen aiheuttamia yliannostuskuolemia ei ole juurikaan dokumentoitu toisin kuin opioidien.

Seuraavassa kolumnin lauseessa käsitteet menevät puolestaan valitettavan sekaisin: ”Uudessa-Seelannissa on kuitenkin vastikään havahduttu kriisiin: synteettinen kannabis on tappanut vuodessa 45 ihmistä, kun vastaavia kuolemia oli edeltävien viiden vuoden aikana kaksi. Ratkaisuna poliitikot pitävät kannabiksen laillistamista”.

Kuitenkaan niin kutsuttua ”synteettistä kannabista” ei ole edes olemassa, ja synteettiset kannabinoidit ovat taas hyvin erilainen ryhmä molekyylejä, jotka kylläkin vaikuttavat samaan endokannabinoidijärjestelmään kuin (lääke)kannabis, aiheuttaen silti käyttäjissä usein negatiivisempia reaktioita kuin itse kasvi. Humaania Päihdepolitiikkaa ry, jonka hallituksessa itsekin toimin, onkin pyrkinyt oikaisemaan usein julkisessa keskustelussa käytettyä mutta valitettavan virheellistä ”synteettinen kannabis”-termiä.

Tästä huolimatta kolumnissa todetaan, että ”Yhdysvalloissa lääkkeenä määrättyjen opioidien runsas käyttö johti entistä vahvempien synteettisten opioidien levitykseen — ja kuolemiin. Opioidikriisin tapaan synteettinen kannabis tuhoaa yhden sukupolven yhteisöissä, joissa isovanhemmat joutuvat ottamaan lapsenlapsistaan vastuun”.

Lääkekäytöstä alkaneen opioidikriisin vertaaminen synteettisten kannabinoidien aiheuttamiin tuhoihin ”yhden sukupolven yhteisöissä, joissa isovanhemmat joutuvat ottamaan lapsenlapsistaan vastuun” onkin tiivistäen mielestäni pikemmin tunnusmerkeiltään moraalipaniikin lietsontaa, mitä ”aineisiin” liittyvässä julkisessa keskustelussa usein esiintyy.

Laajempia yhteiskunnallisia näkökulmia keskusteluun

Keskustelun laajentamiseksi on hyvä tuoda esille, että tuoreen väestökyselyn ja Helsingin yliopistossa tehdyn väitöskirjan mukaan nimenomaan lääkkeiden päihdekäyttö ja lääkekuolemat ovat yleistyneet Suomessa. Yhtä lailla kannabiksen käyttö on yleistynyt varsinkin nuorten aikuisten keskuudessa, ja se on edelleen yleisimmin käytetty ”laiton aine”. Kuitenkaan kuolemaan johtavista yliannostuksista ei sen kohdalla ole tietoa. Täysin haitatonta tämä seikka ei kannabiksesta toki tee, mutta väite, että ”synteettinen kannabis” on aiheuttamassa opioidikriisin kaltaisen inhimillisen kärsimyksen ei ole nähdäkseni pelkästään liioiteltu (45 kuolemaa vuodessa vs. 45 kuolemaa päivässä) vaan jopa harhaanjohtava.

Toinen ongelmallinen kohta liittyy professorin esittämään näkemykseen kannabiksen ympäristövaikutuksista. Kolumnin mukaan ”kannabiksen kasvatus vaatii runsaasti energiaa ja vettä. Vuonna 2012 pelkästään laillisen kannabiksen kasvatuksen arvioitiin kuluttavan Yhdysvalloissa prosentin kansallisesta energiantarpeesta ja maksavan noin kuusi miljardia dollaria vuodessa. Yhden kannabissavukkeen tuottaminen aiheuttaa 1,5 kilon hiilidioksidipäästön. Tämä on ristiriidassa ilmastonmuutoksen jarruttamisen kanssa.”

Kannabiksen kasvatus, varsinkin sisätiloissa, vaatii toki tehokkaita lamppuja ja muuta sähköenergiaa vievää teknologiaa, mutta Yhdysvallat ei välttämättä ole paras esimerkki ympäristöystävällisestä energiapolitiikasta tai -käytännöistä. Toki myös ulkokasvatus esimerkiksi Kaliforniassa, joka on kärsinyt ilmastonmuutoksen kärjistämästä kuivuudesta, vaatii pohdintaa ympäristöystävällisestä vedenkäytöstä, mutta en usko, että Suomessa tilanne on näin kärjistynyt. On vaikea edes tietää, mihin nämä arviot esimerkiksi ”kannabissavukkeiden 1,5 kilon hiilidioksidipäästöistä” perustuvat, sillä lyhyessä kolumnissa ei tuoda esiin minkäänlaisia lähteitä.

Kärjistys pitäisi samalla asemoida osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Osallistuin esimerkiksi kolumnin julkaisun aikoihin Wienissä pidettyyn International Cannabis Policy -konferenssiin, jonka yhtenä järjestäjänä oli kansainvälinen think tank FAAAT (For Alternative Approaches to Addiction, Think & Do Tank). Esillä olikin monia kiinnostavia näkökulmia tässä suhteessa.

Kaksipäiväisen konferenssin aikana keskusteltiin muun muassa siitä, miten kannabispolitiikka kytkeytyy laajemmin YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin, ilmastonmuutoksen torjuntaan, lääketieteeseen, blockchain-teknologiaan ja geopolitiikkaan (konferenssin videotallenteet ovat nähtävissä täällä). Konferenssin esitysten perusteella kannabis/hamppukasvilla voisi olla jopa merkittävä rooli ihmiskunnan kohtaamissa lähitulevaisuuden haasteissa, kunhan sen potentiaali otettaisiin jälleen kerran laajemmin käyttöön (ks. myös Riboulet-Zemoli et al 2019).

Näihin laajempiin näkökulmiin liittyen kolumnissa todetaankin, että ”laillisen kannabiksen markkinoiden on arvioitu kasvavan noin 150 miljardiin dollariin vuoteen 2025 mennessä. Coloradon osavaltion verotulot ovat kasvaneet merkittävästi aineen laillistamisen jälkeen. Kanadalaisfarmareiden toimeentulon uskotaan pelastuvan kannabiksella. Myös Israel ja Libanon luottavat kannabisteollisuuden tuomaan mirhaan”. Lisäksi todetaan, että ”kannabiksen käytön lisääminen saattaa tuoda poliitikoille ääniä ja teollisuudelle voittoja. Maksajiksi joutuvat hauraimmat yksilöt ja yhteisöt, veronmaksajat ja ympäristö”.

Aihe on tosiaan globaali, ja siihen kytkeytyvät niin talous, toimeentulo kuin teollisuuskin, ja laillisen ”kannabiskapitalismin” kokonaisvaikutuksia on vielä vaikea arvioida. Aikaisemmin harmaan talouden piirissä liikkuneen toiminnan tuominen laillisen verotuksen piiriin kuitenkin antaisi ainakin samalla mahdollisuuden tätä myöten kertyneiden verotulojen sijoittamiseen esimerkiksi ehkäisevään päihde- ja mielenterveystyöhön sekä koulutukseen.

Kannabiksen mahdollisuuksia Suomessa

Kauppapuutarhaliiton toiminnanjohtaja Jyrki Jalkanen on jo jonkin aikaa peräänkuuluttanut, että suomalainen kasvihuoneteknologia olisi omiaan lääkekannabiksen tuotannon aloittamiseen myös Suomessa. Mahdollisuuksia onkin selkeästi ilmassa. En myöskään näe mitään estettä sille, etteikö näihin mahdollisuuksiin voitaisi tarttua niin, että ne hyödyttäisivät niin hauraimpia yksilöitä ja yhteisöjä, veronmaksajia kuin ympäristöäkin – suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan hengessä.

Käytännössä esimerkiksi suomalainen hampputeknologiatutkimus on jo aluillaan. Suomessa on ollut ainakin kaksi tutkimushanketta, joissa on selvitetty hampun teollista käyttöä. Itä-Suomen yliopiston ja Juankosken kaupungin yhteisessä hankkeessa Kuituhampun kokonaisvaltainen käyttö on kehitetty kuituhamppua muun muassa tekstiileissä, komposiiteissa ja suodattimissa. Turun ammattikorkeakoulun Rakennetaan hampusta on puolestaan ”tiedonvälityshanke, jossa esitellään hamppurakentamisen mahdollisuuksia ja tekniikkaa”. Hankkeen tavoitteena on ”lisätä hamppurakentamisen tunnettavuutta ja tietämystä ja siihen liittyvää kehittämis- ja yritystoimintaa”.

Yrittäjyyden ja ”aktivoinnin” aikakaudella uusien kotimaisten teollisuusalojen kehittäminen ja tukeminen luulisi olevan myös poliitikkojen mieleen. Vuoden 2019 eduskuntavaalien tulos näyttänee, toiko kannabiksesta ja/tai hampusta puhuminen poliitikoille ääniä vai ei.

Kritiikin ääniäkin tällaiselle yleisemmälle myönteiselle ajattelulle on silti ilmassa. Kalson kolumnissa kysytään, ”voiko näin ollen hyväksyä sen, että kannabis huristaa lääkkeeksi ohituskaistaa ilman muilta lääkkeiltä edellytettävää tutkimusta”. Tutkimusta totta kai tarvitaan lisää, mutta on itse asiassa ilmeistä, että kannabis on jo lääke, myös Suomessa. Reseptillä sen on saanut muutama sata potilasta, joskin tutkimustietoa tästä potilasryhmästä on valitettavan vähän (Hupli 2018). Lisäksi useampi tuhat kasvattaa kannabista itse lääkekäyttöönsä (Hakkarainen et al 2015), usein lääkärien tietämättä, sillä käyttöön liittyvä stigma on edelleen kova.

Suomen Kuvalehden artikkelissa todetaan, että ”kannabis on kokemukseen perustuva lääke. Tutkimustiedon puute ei ole todiste tehon puutteesta yksittäistapauksissa”. (Lääke)kannabiskysymys vaatiikin moniammatillista julkista keskustelua ja lisätutkimusta. Aihe kytkeytyy samalla laajemmin päihdepoliittiseen keskusteluun esimerkiksi huumeiden käytön dekriminalisoinnista. On esimerkiksi paikallaan kysyä, onko aiheellista rangaista ihmisiä, jotka käyttävät itse kasvatettua kasvia hoitaakseen sairauksiaan?

YK:n instituutioiden johtajien tuore yksimielinen lauselma huumeiden käytön ja hallussapidon dekriminalisaation puolesta, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijoiden blogikirjoitus vuoden 2018 alussa (Hakkarainen & Tammi 2018) sekä maaliskuussa 2019 Helsingin Oodi-kirjastossa järjestetty Huumepolitiikka.NYT-seminaari ovat olleet tähän teemaan liittyen tärkeitä keskustelun avauksia, joihin toivoisin myös enenevissä määrin lääkärikunnan edustajien osallistuvan. Yhteiskuntatieteilijät (ja bioeetikot) ovat valmiita keskusteluun.

Kirjoittaja on sosiologian tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa ja Bioetiikan instituutin ydintyöryhmän jäsen.

Bioetiikan instituutin kotisivut tarjoavat mahdollisuuden erilaisille, perustelluille näkökulmille tulla esille ja osallistua moniääniseen ja -arvoiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun bioetiikan ja -oikeuden kannalta kiinnostavista aiheista. Tekstit eivät edusta suoraan instituutin näkemyksiä. Toivotamme lämpimästi tervetulleeksi myös tässä tekstissä esitettyihin kantoihin nähden toisenlaiset näkökulmat.

Sidonnaisuudet

Olen tehnyt väitöskirjaani Suomalaisen Tiedeakatemian myöntämällä Eino Jutikkalan apurahalla vuosina 2016–2018. Lisäksi Otto A. Malmin lahjoitusrahasto on myöntänyt minulle kolmen kuukauden apurahan vuoden 2019 alussa. Olen myös Humaania Päihdepolitiikkaa ry:n hallituksen jäsen. Kyseinen kansalaisjärjestö pyrkii ajamaan päihdepolitiikan siirtymistä kriminaalipolitiikasta sosiaali- ja terveyspolitiikan puolelle. Lisäksi olen Human Enhancement Drug -tutkijaverkoston jäsen sekä Amsterdam Society for Medical Social Scientists -järjestön varapuheenjohtaja.

Kirjallisuutta

EMCDDA (2019) WHO recommends rescheduling of cannabis. Verkossa:  http://www.emcdda.europa.eu/news/2019/who-recommends-rescheduling-of-cannabis_en

Evanoff A.B., Quan T., Dufault C., Awad M., Bierut L.J. (2017) Physicians-in-training are not prepared to prescribe medical marijuana. Drug Alcohol Depend 180:151–155.

Hakkarainen P., Frank V.A., Barratt M.J., Dahl H.V., Decorte T., Karjalainen K., et al. (2015) Growing medicine: small-scale cannabis cultivation for medical purposes in six different countries. Int J Drug Policy 26(3):250–6.

Hakkarainen P. ja T. Tammi (2018) Huumeiden käytön rangaistavuudesta tulisi luopua. Verkossa: https://blogi.thl.fi/huumeiden-kayton-rangaistavuudesta-tulisi-luopua/

Hupli A. (2018) Medical Cannabis for Adult Attention Deficit Hyperactivity Disorder: Sociological Patient Case Report of Cannabinoid Therapeutics in Finland. Med Cannabis Cannabinoids 1:112–118. Verkossa: https://doi.org/10.1159/000495307

Kalso E. (2001) Cannabinoids for pain and nausea. BMJ 323(7303):2–3.

Kalso, Eija; Kaarlo Simojoki & Erkki Palva (2016) Kannabistako kipulääkkeeksi? Lääkärilehti 7/2016 vsk 71 s. 493–497.

Kalso Eija ja Reina Roivainen (2018) Kannabis epilepsian lisälääkkeenä – onko näyttöä? Duodecim 134(22):2173–5.

Liang, D., Bao, Y., Wallace, M., Grant, I., and Shi, Y. (2018) Medical cannabis legalization and opioid prescriptions: Evidence on US Medicaid enrollees during 1993–2014. Addiction 113:2060–2070.

Mikkonen, R. (2016) Bhang, Mezz, kukka ja Sativex – kannabiksen vapautuksen historia. Kirjokansi.

Riboulet-Zemouli K., Anderfuhren-Biget S., Díaz, Velásquez M. and Krawitz M. (2019) Cannabis & Sustainable: Paving the way for the next decade in Cannabis and hemp policies. FAAAT think & do tank, Vienna, March 2019. License: CC BY-NC-SA 3.0 IGO. Verkossa.

Ylä-Anttila, T. (2018) The Populist Toolkit: Finnish Populism in Action 2007–2016. Sosiologian väitöskirja, Helsingin yliopisto. Verkossa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/224199