Kirja-arvostelu: Demokratia meritokratian ikeessä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Teksti: HEIKKI SAXÉN

Michael J. Sandel (2020). The Tyranny of Merit: What’s Become of the Common Good? Penguin Books. 272 s.

Amerikkalainen filosofi Michael J. Sandel on tullut viime vuosina tunnetuksi ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin napakasti pureutuvista ja varsin lukijaystävällisistä kirjoistaan, joiden myötä hän tuntuu löytäneen kiinnostavan ja toimivan tasapainon akateemisen filosofian ja ajankohtaisten yhteiskunnallisten aiheiden välillä kuin Sokrates ikään. Harvardin yliopistossa toimiva filosofi on käsitellyt kuluneina vuosina kirjoissaan ja luennoillaan niin oikeudenmukaisuutta kuin markkinatalouden moraalisia ulottuvuuksiakin, ja nyt tälle listalle on jatkona hänen meritokratian tyranniasta varoittava uusi kirjansa, The Tyranny of Merit.

Lähtökohta kirjalle on yksinkertainen ja jo tutuksi tullut kysymys siitä, mikä voima ruokkii aikamme tunnusomaista oikeistopopulistista liikehdintää ja laajamittaista pettymystä perinteiseen politiikkaan ja sen vakiintuneisiin valtapuolueisiin. Vastauksen Sandel löytää kenties alkuun yllättävän kuuloisesta paikasta: meritokratiasta, joka on hiljalleen vallannut alaa demokratialta.

Sandel kiistää samalla perinteisemmät vallitsevan yhteiskunnallisen asetelman selitykset, kuten globaalin talouskilpailun ja sen myötä seuranneiden (hyvien) työpaikkojen menetysten aiheuttaman katkeruuden ja poliittisen liikehdinnän, tai toisaalta samankaltaisen selityksen monikulttuurillistumisesta ja muista vastaavista kulttuurillisista murroksista ja niiden aiheuttamista vastareaktioista.

Sandelille nämä selitykset voivat olla osa totuutta, mutta toisaalta ne ovat hänen mukaansa aivan liian yksipuolisia ja eivät itsessään riitä selittämään viime vuosien tapahtumia koko laajuudessaan ja voimassaan. Pikemmin selityksen vallitsevalle yhteiskunnalliselle tilanteelle hän löytääkin demokratian pinnan alla hiljalleen alaansa kasvattaneesta meritokratiasta. Mistä siis on kysymys?

Meritokraattinen tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla

Yksinkertaisimmillaan meritokratiassa on kysymys siitä, että osaavimmat ja uutterimmat hallitsevat yhteiskunnassa ja saavat vastaavasti osakseen yhteiskunnan noutopöydän parhaat herkut. Osaaminen ja uutteruus, tai käytännössä ansioituminen (kuten koulutustaso), siis ohjaa yhteiskunnan hierarkiaa työpaikoilta politiikkaan, ei esimerkiksi syntyperä, sukupuoli tai ihonväri.

Pinnalta katsottuna meritokratia näyttää hienolta asialta, suorastaan siunaukselta ihmiskunnan historian valossa. Se myös kuulostaa hyvin demokraattiselta ja yhtä lailla tervetulleelta arvoneutraalilta ratkaisulta aikamme repiviin maailmankuvallisiin kiistoihin. Ja tässä hengessä meritokratiaa usein nykyisin ylistetäänkin ja peräänkuulutetaan, läpi esimerkiksi poliittisen kentän.

Ytimessä on hyvin yksinkertainen ja vetoava ajatus: Kukapa ei haluaisi hammaslääkärikseen osaavinta mahdollista? Ja eikö tästä pitäisi myös palkita hammaslääkäriä kuten parhaita palkitaan? Eikö tämä ole paitsi käytännöllistä myös oikein?

Ja silti, kuten Sandel tuo kirjassaan esille, kun brittiläinen sosiologi Michael Young vuonna 1958 alkujaan esitteli termin maailmalle satiirisessa esseessään The Rise of the Meritocracy, tarkoitti hän meritokratian varoituksena synkästä tulevaisuudesta.

Syy kaikkeen meritokratiaan kietoutuvaan pahaan on yksinkertainen: se on käytännössä yliampuva. Toisin sanoen pelkästään kyvykkyyttä peräänkuuluttavasta meritokratiasta on arjessa vain lyhyt hyppäys siihen, että paras hammaslääkäri ei olekaan enää vain paras hammaslääkäri, vaan hän on myös parempi ihminen ja näin luontevasti samalla yhteiskunnallisesti etuoikeutetussa asemassa. Meritokratia paisuu näin hetkessä kaikenkattavaksi maailmanjärjestykseksi.

Hammaslääkäri on siis meritokraattisella logiikalla käytännössä parempi ihminen ja oikeutettu parempaan yhteiskunnalliseen asemaansa, koska hän on tähän paikkaan osaamisellaan ja uutteralla työllään itsensä nostanut. Hän on myös oikeutettu parempaan asemaansa, koska samat mahdollisuudet urapolkuun ovat olleet avoinna monelle muullekin. Ja koska hänellä on parempi yhteiskunnallinen asema, on hänellä käytännössä paitsi enemmän maallista hyvää myös esimerkiksi sananvaltaa yhteiskunnallisissa asioissa.

Hammaslääkärimme on siis ansioistaan johtuen hieno ihminen, voi paremmin ja hän hallitsee. Kukaan ei ole kuiskaamassa hänen korvaansa, että hän on yhä vain kuolevainen, vaan hän on jatkuvan ylistyksen ja kiitoksen kohteena. Ja vastaavasti ne, jotka ovat tässä meritokraattisessa kilpajuoksussa jääneet takamatkalle, saavat tyytyä vähempään osaansa ja voivat ennen kaikkea syyttää siitä vain itseään.

Toki tyytymättömille saatetaan myöntää, että mahdollisuudet eivät ole kaikille tässä meritokraattisessa kilpailussa tosiasiassa lähtöviivalla koskaan samat ja näin ollen lääkkeeksi tilanteeseen tarjotaankin usein mahdollisuuksien tasa-arvon parantamista (kuten kattavampaa ilmaista koulutusta), jotta kaikki todella lähtisivät samalta viivalta. Tyytymättömille lääkkeeksi tarjotaan siis pikemmin lisää meritokratiaa.

Mutta kuvaavasti Sandel korostaa, että vaikka kuviteltaisiinkin, että kunkin mahdollisuudet meritokraattisessa juoksukilpailussa olisivat lähtöviivalla tasan samat, eikä onnellakaan olisi mitään roolia, johtaisi meritokratia silti herkästi psykologisesti julmaan lopputulokseen: paitsi jyrkkään epätasa-arvoon myös siihen, että hävinneet, siis ”häviäjät”, eivät voisi kuin purra hammastaan voittajien paistatellessa sädekehineen meritokraattisessa valokeilassa.

Voittajat taas voisivat nukkua yönsä hyvin, sillä eiväthän he olisi vääryydellä asemaansa saavuttaneet, vaan pelanneet pelin sääntöjen mukaan. He myös luultavasti esimerkiksi kertoisivat itselleen ja kaltaisilleen tarinaa siitä, kuinka kovasti he ovat tehneet työtä ja ansainneet keräämänsä voiton hedelmät. Uutteria he varmasti usein olisivatkin, mutta samalla herkästi unohtuisi, että uuttera on yhtä lailla moni vähemmän menestynytkin. Ylipäänsä ihminen on tunnetusti hyvä perustelemaan itselleen etuoikeutensa.

Samalla voittajat lähinnä saattaisivat tuntea sääliä huonompiosaisia kohtaan, mutta eivät välttämättä sitäkään, sillä peli näyttäytyisi kuitenkin reiluna joskin kovana. Joka tapauksessa mitään tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta ei asetelmassa herkästi heidän mieleensä juolahtaisi.

Meritokratia siis paitsi oikeuttaa eriarvoisuuden, tai oikeastaan suorastaan tavoittelee sitä, myös lisää tähän päälle ennen kaikkea tietyn henkisen kylmyyden ja jopa ivan häviäjiä kohtaan ja juuri tämä henkinen lohduttomuus, tai pikemmin loukkaus, on usein se lopullinen tekijä, joka menee monen ihon alle ja vie murtumispisteen äärelle.

Sandel, kuten myös Young, toteaakin, että näin psykologisesti ajatellen meritokratia on yksi julmimmista yhteiskunnallisista järjestelmistä. Esimerkiksi aristokratiassa ei kukaan voi uskottavasti väittää, että voittajat ja häviävät täysin ansaitsevat osaansa, mikä taas on meritokratialle tunnusomaista.

Ja miten ollakaan, kuten jo Young aikanaan ennusti, on tästä meritokratian läpitunkemasta vallitsevasta asetelmasta enää lyhyt matka yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden tunteen rapautumiseen ja viime kädessä demokratian horjumiseen. Ajassamme laajalle levinnyt meritokratia on näin ollen Sandelin näkökulmasta katsottuna todellinen syypää aikamme syvästi myrkylliseen ilmastoon.

Tätä kehityskulkua ei ole usein tunnistettu. Luultavasti erityisesti siksi, että mainittua demokratian horjumista ovat esimerkiksi akateemisissa kirjoissa tai vakiintuneiden valtapuolueiden piirissä pohtineet lähinnä hyväosaiset itse, joille on vaikeaa tunnetasolla samaistua siihen, miltä tuntuu istua meritokratian alemmilla oksilla. Eikä valitettavasti muutosta tässä samaistumisessa, tai sen puutteessa, ole tyypillisesti juuri nähtävissä.

Häkellyttäviä ja puhuttelevia nostoja

Kirjassaan Sandel ui rohkeasti ja raikkaasti valtavirtaa vastaan nostaen esimerkiksi esille sen, kuinka demokraattisena esikuvana pidetty presidentti Obama tosiasiallisesti uskoi (demokratian kustannuksella) voimakkaasti paitsi meritokratiaan myös tämän läheiseen serkkuun teknokratiaan: siihen, että ”älykkäillä” ratkaisuilla (eli ennen kaikkea teknologian ja asiantuntijoiden avustuksella) kaikki maailman ongelmat olisivat ratkaistavissa. Kunhan vain tyhmyydestä (eli erityisesti vähemmän koulutettujen sivistymättömistä näkemyksistä) päästäisiin eroon. Sandel myös kuvaa, kuinka samoilla linjoilla on jatkanut esimerkiksi Hillary Clinton.

Sandel yhä kumoaa sitkeän myytin siitä, miten ”parempi tietämys” ja ”tieteellisten faktojen tunnustaminen” ovat se, mitä yhteiskunnassa ja ennen kaikkea politiikassa juuri nyt tarvitaan. Jos vain saisimme enemmän korkeakoulutettuja ja asioihin vihkiytyneitä, tosiasiat tunnustavia ihmisiä, emme esimerkiksi keskustelisi siitä, pitääkö ilmastonmuutos pysäyttää, vaan miten.

Tieto on varmasti kannatettava asia, mutta päätöksenteon osalta asetelma ei ole näin yksinkertainen. Sandel tuo esille, että itse asiassa kiista asioiden kuten ilmastonmuutoksen pysäyttämisen suhteen tapaa olla entistä syvempi juuri koulutetumpien kesken.

Miksi? Koska faktat itsessään eivät ole sama asia kuin poliittiset tai maailmankuvalliset näkökannat, tai oikeammin: koska nämä näkökannat ylipäänsä ohjaavat sitä, mitkä ovat kullekin faktoja ja millä painoarvoilla. Toisin sanoen, poliittinen keskustelu yleensä koskee nimenomaan jo sitä, mitä pidetään faktoina, ja on lähinnä meritokraattinen ja teknokraattinen harha kuvitella, että olisi olemassa paljonkaan poliittisista ideologioista tai muuten maailmankuvista täysin riippumattomia faktoja, edes jopa usein arvovapaaksi julistetussa tieteessä.

Yhtä lailla, valtavirtaa vasten uiden Sandel toteaa osuvasti, miten viime vuosikymmenten huimasti kasvanut työntekijöiden tuottavuus on harvoin, monista lupauksista huolimatta, satanut tavallisten työntekijöiden laariin. Kuivakkaasti, arvoneutraalilta vaikuttavan teknokraattisen ja meritokraattisen kaavun alla politiikkaa tosiasiassa ohjanneet (tai sille ainakin hyväksynnän varmistaneet) taloustieteilijät ovat siis oikeasti vain päätyneet varmistamaan sen, että kasvaneesta piirakasta suurin osa on päätynyt harvojen ja valittujen käsiin. Miksi demokraattisen enemmistön pitäisikään tukea tällaisia näkemyksiä?

Esimerkiksi jo tutuksi käynyt, vallitsevaan ekonomistimantraan kuuluva puhe huippuosaajista ja heidän kannustamisestaan on ollut paitsi vahingollista myös loukkaavaa kaikkia muita kohtaan, kuin märkä rätti kaikkien muiden naamalle. Mantran vihje on, että muita ei siis oikeastaan tarvita, ainakaan kovinkaan paljon. He ovat henkisesti meritokratian teatterin taustanäyttelijöitä. Vastaavasti tarvitaan enemmän huippuja ja yhtä lailla heidät on palkittava entistä ruhtinaallisemmin, olivatpa he sitten yksityispankkiireja, huippu-urheilijoita, teknologiavisionäärejä tai mitä milloinkin.

Tiivistäen, Sandel painottaa, meritokratia on epäonnistunut. Vaikka uskoisikin periaatteeseen, on syytä katsoa, millaisia tuloksia keskeiseen asemaan noussut meritokratia on viime vuosikymmeninä saanut aikaan. Kovimpienkin meritokratian puolestapuhujien olisi myönnettävä, että kuva ei ole mairitteleva, ja näin nimenomaan usein silloin, kun meritokratia on toteutunut.

Ja päätteeksi, kuin kirsikkana kakun päällä, Sandel kuvaa, miten nämä huiput, joita hän Harvardissa päivittäin opettaa, päätyvät tosiasiassa usein vain nuoruutensa etsinnän hukkaan heittäneiksi ja muusta yhteiskunnasta eristäytyneiksi aikuisiksi, jotka kuumeisesti pelkäävät häviävänsä eliitin loputtomassa hamsterikisassa ja palavat loppuun.

Edes voittaminen ei ole mukavaa meritokratiassa.

Lääkkeeksi vähemmän maratoonarin (tai hamsterin) elämää

Sandelin lääke asetelmaan on lähinnä palata pois meritokratian hullaannuttamasta maailmasta takaisin perinteisemmän demokraattisen hengen leimaamaan maailmaan, jossa ihmiset voisivat syvemmin pohtia, minkä ihmiselämän hyvän puolesta he oikeastaan taistelevat. Ja taistella tämän hyvän puolesta yhdessä, ei tulla vain kannetuksi harvojen ja valittujen sankareiden harteilla (jos nämä tähän Atlaksen rooliin suostuisivatkaan).

Käytännön lähtökohtana muutokselle on raikasta esittää joitakin kysymyksiä Sandelin hengessä:

Tarvitseeko bruttokansantuotteen oikeasti kasvaa niin kuumeisesti ja samalla usein niin epäinhimillisesti työntekijöitä kohtaan, varsinkin jos ja kun kasvun hedelmät satavat kaikista lupauksista huolimatta lähinnä harvojen ja valittujen (ja usein onnettomien) laariin?

Tarvitseeko ihmisten kilpailla jatkuvasti kaikesta, kuten meritokratian ilosanoma opettaa?

Mitä jos voisimme pohtia, vaikka repivien kiistojenkin uhalla, mikä yhteiskunnassa on yhteisesti tärkeää ja tältä pohjalta pyrkiä edistämään tätä hyvää?

Tarvitsemmeko aina kaikkeen näennäisen arvoneutraaleja asiantuntijoita ja ”älykkäitä ratkaisuja”?

Emmekö tarvitsisi inspiroivampia yhteiskunnallisia päämääriä kuin lupauksen siitä, että sinäkin voit ahkeruudellasi ja ripauksella onnea voittaa meritokraattisessa juoksukilpailussa?

Onko kaikkien pakko juosta elämässään maraton, tulla oman elämänsä hamstereiksi?

Sandel kysyy oivasti lopuksi, eikö meritokraattisen juoksukilpailun etiikka ole oikeastaan paon etiikkaa. Siis lupaus siitä, että osaamisella ja lahjakkuudella sinunkin on mahdollista paeta nousevia vesiä korkeammalle kukkulalle. Mutta miksi meidän olisi paettava? Eikö tärkeämpää ja luontevampaa olisi kysyä, mitä me pakenemme, ja vaikuttaa siihen?

Miksi emme siis vaihteeksi pysähtyisi tässä ja nyt ja pyrkisi parantamaan nykyisiä olosuhteita niin, että kenenkään ei tarvitsisi paeta? Kaikilla voisi toki olla mahdollisuus olla oman elämänsä michaeljordaneita, mutta mikään pakko tähän ei demokratiassa tulisi olla kenelläkään. Miksemme voisi olla hyviä sellaisina kuin olemme, eläen elämäämme tässä ja nyt, ilman tarvetta meritokratian säännöstellylle hyväksynnälle ja kunnian koristeille?

Nämä ovat hyviä kysymyksiä ja suosittelenkin lämpimästi tarttumaan Michael Sandelin uusimpaan teokseen ja hyppäämään mukaan yhteiseen pohdintaan.

Sillä on korkea aika lopettaa pakeneminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *