Robotiikka ja hyvinvointipalvelujen tulevaisuus

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Teksti: JARI PIRHONEN

Pariisissa järjestettiin 26.–30.10.2015 seitsemäs kansainvälinen sosiaalisen robotiikan konferenssi ICSR 2015, jossa robotiikan kehittäjät esittelivät sekä ajatuksiaan että jo tehtyjä kokeiluja siitä, mitä sosiaalinen, vuorovaikutteinen robotiikka tulevaisuudessa voisi olla ja kuinka se olisi yhteiskunnallisesti hyödynnettävissä. Toistaiseksi onnistuneita kokeiluja on tehty etupäässä erityislasten kanssa. On esimerkiksi olemassa rohkaisevaa dataa siitä, että vuorovaikutteiset robotit voivat tukea autististen lasten oppimista tai opettaa diabetestä sairastaville lapsille itsehoidon merkitystä ja käytäntöjä ihmisopettajaa helpommin.

Erityislasten lisäksi vanhustenhoito robotiikan sovellusalana korostui selvästi konferenssin ohjelmassa. Robotiikasta toivotaan helpotusta demografisen kehityksen mukanaan tuomiin yhteiskuntien taloudellisiin paineisiin. Huoltosuhteen kääntyessä koko ajan epäedullisempaan suuntaan on esitetty ajatus, että esimerkiksi vanhustenhoidossa yhä harvemmiksi käyvien hoitajien käsiparien rinnalle voitaisiin tuottaa hoitoon osallistuvia robottikäsipareja. Monia kokeiluja on jo tehty ympäri maailmaa Ruotsista Uuteen Seelantiin ja yhä useampia on suunnitteilla. Mieleenpainuvin suunnitelma konferenssissa oli robotti, jonka tarkoitus on hoitopaikoissa puuttua siihen, jos hoitaja kohtelee hoidettavaa epäkunnioittavalla tavalla. Ajatus on näin hoivaetiikan tutkijan näkökannalta vähintäänkin mielenkiintoinen; kone muistuttaisi ihmistä siitä, että ihmisiä pitää kohdella kunnioittavasti!

Konferenssiesitysten perusteella ollaan kuitenkin vielä kaukana siitä, että robotit kykenisivät tulkitsemaan ihmisten asenteita heidän käyttäytymisestään tai puheestaan. Kaukana ollaan myös siitä, että robotit kykenisivät itsenäisesti liikkumaan tarkoituksenmukaisesti ja nopeasti esimerkiksi ihmisten yksityiskodeissa, tuomaan ja viemään esineitä, käymään keskusteluja ihmisten kanssa, oppimaan kohtaamiensa ihmisten erityispiirteitä tai oppimaan ylipäätään mitään tehokkaasti. Konferenssissa esitellyt vanhustenhoitoon tarkoitetut innovaatiot olivat vielä kömpelöitä, lähinnä pyörillä kulkevia tietokoneita, jotka pystyvät valvomaan ja hälyttämään apua ja joista voi ottaa esimerkiksi ottaa skype-puhelun helposti tai jotka voivat soittaa ihmiselle tämän mielimusiikkia. Mutta insinöörien usko kehitykseen oli kova. Esitysten perusteella viidessä vuodessa saatetaan olla jo ihan kokonaan uudenlaisessa teknologiaympäristössä.

Hoivaeetikkona minua jäi askarruttamaan eettisen pohdinnan keveys robotiikkaan liittyvissä asioissa. Useimmissa esityksissä mainittiin, että kehitys- ja tutkimusprojekteihin liittyy eettisiä kysymyksiä ja usein mainittiin myös, että vastuukysymykset robotiikassa pitäisi selvittää. Kenen on vastuu, jos robotti tekee hoitovirheen? Valmistajan, myyjän, palveluntuottajan? Näitä kysymyksiä ei kuitenkaan ollut pohdittu, ehkä ne oli ajatuksellisesti ulkoistettu eetikoille. Se on valitettavaa, sillä kun puhutaan sosiaalisesta robotiikasta ylipäätään ja hoivarobotiikasta erityisesti, pitäisi kaiken perustana olla huolellinen eettinen harkinta. Sosiaalisen robotiikan kohdalla puhutaan ihmisen kannalta tietyssä mielessä merkittävimmästä asiasta sitten Homo Sapiensin synnyn. Hyväksymmekö me itse luomamme objektin sosiaaliseksi olennoksi? Olemmeko me ihmiskuntana valmiit myöntämään esimerkiksi toimijuutta ja autonomisuutta itse luomillemme objekteille? Mitä se tarkoittaa ihmisyyden kannalta, jos koneesta tulee syvällisessä mielessä kumppani? Varta vasten ystäväksi kehitetty robotti Pepper on jo markkinoilla. Kysymyksiin ei ole yksiselitteistä tai oikeaa vastausta, on vain erilaisia perusteluja, jotka on syytä käydä tarkasti läpi ennen kuin ”robotiikkahype” ajaa ajattelusta ohi tuomalla markkinoille kulovalkean tavoin leviäviä innovaatioita, jonka jälkeen keskustelu perusteista on turhaa.

Sosiaalista- ja hoivarobotiikkaa ei pitäisi lähteä kehittämään tekniikan ehdoilla, vaan ihmisen ehdoilla. Meillä pitää olla ensin selkeä kuva siitä, mikä robotiikassa on hyvää ja miksi sen kehittäminen vuorovaikutteiseen suuntaan on oikein. Vasta sitten voidaan aloittaa substanssikeskustelu ja kysyä, mitä yhteiskunnallisia ja yksilötason hyötyjä vuorovaikutteisesta robotiikasta voisi olla? Entä minkälaisia riskejä kehitykseen sisältyy? Toimiiko robotiikka esimerkiksi hoidon ja palvelujen kannalta tasa-arvoistavaan vai eriarvoistavaan suuntaan? Pitääkö vuorovaikutteinen robotti kotona asuvan vanhan ihmisen sosiaalista elämää yllä vai eristääkö se hänet hänen kotiinsa? Mitä tarkoittaa yhteiskunnan huoltovarmuuden ja turvallisuuden kannalta se, että yhä isompi osa infrasta ja myös sosiaali- ja terveyspalveluista on sähköstä riippuvaista? Kyberturvallisuusasiat on yksi ilmeinen pohtimisen paikka.

Konferenssiesitysten ja siellä käymieni keskustelujen perusteella on selvää, että robotiikka on muutaman vuoden päästä osa yhä useamman ihmisen arkea. Siitä on varmasti paljon hyötyä ja iloa, mutta varmasti myös ei-toivottuja seurauksia. Siksi nyt on yhteiskunnallisen ja filosofisen robotiikan tutkimisen ja asiasta keskustelemisen paikka. Suomessa on juuri alkanut reilut viisi vuotta kestävä Strategisen tutkimisen neuvoston (STN) rahoittama ROSE-hanke (Robots and future of welfare services), jonka monitieteelliseen tutkijaporukkaan minulla on ilo kuulua. Hankkeessa merkittävässä asemassa on sosiaalisen robotiikan sosiologinen ja filosofinen tutkiminen. Bioetiikan instituutilla tulee varmasti olemaan yhteistyötä hankkeen kanssa jossakin vaiheessa, ja kerromme hankkeen etenemisestä jatkossa myös instituutin sivuilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll Up