Teksti: HEIKKI SAXÉN
”Tiesin aina, mikä on oikea polku. Poikkeuksetta tiesin sen. Mutta en koskaan kulkenut sitä. Tiedättekö miksi? Koska se oli aivan liian vaikeaa”, jylisee Al Pacino yleisölleen ikimuistoisessa loppukohtauksessa elokuvassa Naisen tuoksu, jonka miespääosasta hänet palkittiin Oscarilla. Lainaus liittyy läheisesti erääseen bioetiikan kannalta hyvin keskeiseen mutta kuitenkin harvemmin esille tuotuun asiaan, nimittäin pelkoon.
Miten pelko ja bioetiikka liittyvät yhteen? Monellakin tapaa. Pari päivää sitten Helsingin Sanomissa uutisoitiin orastavasta mahdollisuudesta havaita syöpä entistä nopeammin verikokeiden avulla, mikä toimiessaan voi ymmärrettävästi tarkoittaa jopa elämän ja kuoleman välistä eroa joissakin tapauksissa. Tämä on erittäin hieno lääketieteen edistysaskel. Mutta mitä tämä uusi keino toimiessaan ja toteutuessaan tarkoittaa kaikkineen käytännössä? Tarkoittaako tämä esimerkiksi sitä, että tulevaisuudessa on odotettavissa jatkuvaa verinäytteiden ottoa kaikilta, koska koskaan ei voi tietää varmaksi, onko tänään juuri se päivä, jolloin näyte paljastaa jotakin kohtalokasta? Tai ehkä näytteet pitäisi kerätä päivittäin ainakin selvästi riskiryhmiin kuuluvilta?
Moni saattaa sanoa tässä kohdin: ei kai sentään, joku kohtuus tässä on oltava. Mutta tämän ajatuksen kohtuudesta vaientaa pian usein eräs mielen perukoilla kytevä, näkymätön mutta sitäkin vahvempi voima: pelko. Mieli takoo jo taustalla ”Mitä jos se olen minä? Mitä jos se on joku läheiseni? Mitä jos?” Keskustelun sävy muuttuu. ”Oikeastaan, ehkä meidän olisikin syytä ottaa näytteet joka päivä, kaikilta. Ei hullumpi idea.”
Mutta mitä seuraavaksi? Pitäisikö meidän kaikkien perimä kartoittaa? Siis, pitäisikö meidän tietää? Ja jos kartoitukset tehdään, miten tulkita usein hyvin epävarmoja tuloksia. Olisiko parempi kuitenkin pelata varman päälle ja koettaa varautua kaikkeen, mitä geenimme voivat tiellemme tulevaisuudessa asettaa, jos vain mahdollista? Tai ehkä meidän pitäisi käydä joka päivä, tai viikko, tai kuukausi, tarkastuttamassa terveytemme lääkärillä? ”Ei kai sentään.” ”Tai ehkä pitäisi tehdä jotakin.” ”Ei ehkä sittenkään niin huono idea.” Mielen voimat myllertävät jälleen.
Entä miten pelko vaikuttaa ollessamme vaikkapa potilaana sairaalassa, tai jos kyseessä on läheisemme? Uskallammeko sanoa ääneen, millaista kohtelua aidosti toivomme, vai pelkäämmekö leimautuvamme ”hankaliksi tapauksiksi huoneessa kolme” ja menettävämme samalla hyvän hoitomme. Ehkä lääkäriltä ja hoitajilta ei valitusten myötä enää löydykään meille aikaa samaan tapaan kuin aiemmin. ”Kyllä muuten, mutta kun nyt ovat nämä säästöt meneillään.” Jäävätkö siis tosiasiallisesti demokraattiset oikeutemme sairaalan etuovelle astuessamme sisään? Voi tiivistäen kysyä, pelkäämmekö sairaaloissa paitsi sairauksia myös sairaaloita itseään.
Toisaalta on myös ammatillista pelkoa. Helsingin Sanomissa uutisoitiin viime viikolla Helsingin terveysasemien johtajalääkäri Risto Mäkisen mietteitä siitä, mikä kaikki terveydenhuollossa on pielessä. Artikkelissa myös tuotiin esille, kuinka rohkeutta päättäjiltä peräänkuuluttava Mäkinen joutui jättämään edellisen työpaikkansa Hämeenlinnassa, missä hän johti kunnianhimoista terveyskeskusuudistusta. Mäkinen totesi tapauksesta: ”Kyllähän se tiedetään, miten sanansaattajalle käy.”
Työelämän ensimmäinen opetus monille onkin: veneen keikuttaminen ei kannata, jos haluaa edetä urallaan, tai edes pysyä palkkalistoilla. Toisin sanoen kritiikin esittäminen, asioiden kehittämiseen tarttuminen ja ylipäänsä tuntojen esille tuominen on usein kyllä hyvä asia moneltakin kantilta katsottuna – mutta ei ajatusten esittäjälle itselleen. Moni vaikeneekin pelosta, vaikka paljon olisi mielen päällä.
Tutkimus tutkimuksen jälkeen korostuu esimerkiksi se seikka, että terveydenhuollon ammattilaiset kokevat eettistä kuormittuneisuutta, kun eivät pääse purkamaan mieltään työnsä eettisistä kipukohdista tai vaikuttamaan näihin. Monista siis tuntuu, että työ ei ole linjassa arvojen kanssa. Lääkärikunnan rivit ovat tiiviit ja niistä ei tunnetusti ole ollut tapana poiketa. Kollegiaalisuus ja hierarkkisuus ovat vahvoja toimintaperiaatteita, joista ei niin vain livetä ja joista lipsunut huomaa pian olevansa persona non grata. Ei tarvitse olla erityisellä itsesuojeluvaistolla varustettu ymmärtääkseen, että tätä lopputulosta todella kannattaa pelätä.
Toisaalta moni hoitaja pohtii, voiko tuoda esille ajatuksiaan vai onko ainoa mahdollinen rooli olla vain kasvoton osa koneistoa, toteuttamassa sokeasti ylhäältäpäin tulevia käskyjä. Moni haluaisi muutosta, mutta asuntolainan seuraava maksuerä tuo mukanaan pelon, joka saa tehokkaasti mielen myllertämään ja lopulta vaikenemaan. Tai toisaalta joskus riittää vain yksinkertaisesti muiden paheksunta. Vaatii paljon inhimillistä rohkeutta keikuttaa yhteistä venettä. Kaikkineen, ammatillinen pelko on voima, jota ei tule väheksyä.
Renessanssihumanisti Michel de Montaigne kirjoitti jo aikanaan elävästi pelosta. Hänen johtopäätöksensä oli, että pelko on pahinta myrkkyä mielellemme, ja äärimmillään se voi johtaa ihmisyytemme synkeimpään kolkkaan: julmuuteen. Sittemmin useat ovat jatkaneet hänen jalanjäljissään. Franklin D. Rooseveltin kuuluisa lausahdus ”ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse” heijastaa tätä ajattelua, hieman kärjistetysti.
Kuten on käynyt ilmeiseksi, pelko on meihin yksilöinä syvästi juurtunut voima. Se on meidän vaistoissamme ja se auttaa meitä selviytymään. Pelossa on siis myös paljon hyvää, mutta se voi yhtälailla riistäytyä käsistä. Tuttua sanontaa mukaillen pelko on hyvä renki mutta huono isäntä. Erityisesti tämä viisaus on totta silloin, kun kokoonnumme laajempiin joukkoihin, pohjimmiltaan jakaessamme saman yhteiskunnan ja maankamaran. Joukkotasolla pelkomme kasaantuvat herkästi sellaiseksi voimaksi, että se ei tunne enää mitään kohtuuden rajoja. Maailmanhistoria käy tästä todistusaineistona.
Onkin ymmärrettävää, että kun pyrimme käymään bioeettistä keskustelua esimerkiksi siitä, mitä olisivat kohtuulliset yhteiset päätökset lääke-, terveys- ja biotieteiden saralla, käymme samalla kamppailua näkymätöntä voimaa vastaan – siis pelkoa. Kohtuus, tai pikemmin järki, on tässä keskustelussa kuin ratsastaja elefantin päällä, elefantin edustaessa tunteitamme. Elefantin pelästyessä hiirtä voi käydä niin, että järki ja tunteet päättävät mennä eri suuntiin – ei ole vaikea nähdä, kumpi on tässä kamppailussa vahvempi osapuoli.
Miten voisimme vastustaa pelon elefanttia bioetiikassa? Ensinnäkin tarvitaan puhtaasti rohkeutta ja sen vaalimista, mikä oli myös Montaignen ohje jo aikanaan. Toisaalta tarvitaan enemmän: tarvitaan sellaisia yhteiskunnallisia ja paikallisemman tason järjestelyjä, jotka takaavat, että ihmiset voivat tuoda äänensä esille vailla pelkoa. Esimerkiksi Bioetiikan instituutin ovet ovat aina auki niille, jotka haluavat sanoa sanottavansa. Bioetiikan instituutti on riippumaton taho ja hyvä niin, meille kaikille.
On aika tehdä näkymätön pelko näkyväksi ja ottaa askeleita sen selättämiseksi. Me olemme muutakin kuin pelon elefantteja.