Ihmisarvo – oikeusperiaate ja suhtautumisen mittapuu

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Teksti: RAIMO LAHTI

Lokakuun 19. päivänä 2011 vietettiin ensimmäisen kerran kansainvälistä ihmisarvon päivää Suomessa. Tämä on yksi merkkipaalu toisen maailmansodan jälkeisessä kehityksessä, jossa ihmisarvon loukkaamattomuus tunnustetaan yleismaailmalliseksi oikeus- ja moraaliperiaatteeksi.

Mutta ihmisarvo voidaan ymmärtää myös arkisemmin toiseen suhtautumisen mittapuuksi, kuten suomalainen sananlasku ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin” asian ilmaisee. Tällä kansanviisaudella on nähdäkseni yhtymäkohtia uskonnollisten yhteisöjen tunnustamaan kultaiseen sääntöön, joka on Jeesuksen vuorisaarnassa muodossa: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Toiselle on annettava yhtäläinen arvo sekä loukkaamattomuuden ja vapauden piiri kuin minkä toivoo itselleen. Kultainen sääntö soveltuu hyvän elämän – ihmisten keskinäisen kanssakäymisen – perustavaksi eettiseksi ja tapanormiksi, jota noudatetaan ilman rangaistuksen tai muun ulkoisen pakotteen uhkaa.

Ihmisarvolla on näin eri ulottuvuuksia. Käsitteen sisältö on myös aika- ja kulttuurisidonnainen. Kansainvälisen ihmisarvon päivän viettämisellä halutaan lisätä yleistä tietoisuutta ihmisarvon loukkaamattomuuden merkityksestä nimenomaan yleismaailmallisena periaatteena.

Ihmisarvon loukkaamattomuuden esiinnousu perustavaksi ihmis- ja perusoikeudeksi

Nürnbergin kansainvälisen sotilastuomioistuimen perussääntö (1945) sekä Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja (1945) ja YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (1948) nostivat ihmisarvolähtöisen maailmankuvan esille tuhoisan sodan jälkeen. Nürnbergin säännöstö oli pohjana sille 1990-luvulla tapahtuneelle kansainvälisen rikosoikeuden kehitykselle, jonka seurauksena vakavat humanitaarisen oikeuden loukkaukset tunnustetaan yleismaailmallisesti rangaistaviksi ja joita varten on 2002 perustettu kansainvälinen rikostuomioistuin ja vastaavasti muutettu kansallisia rikoslakeja. Tuon tuomioistuimen perussäännön sopimusvaltiot pitivät mielessään, että 1900-luvulla ”miljoonat lapset, naiset ja miehet ovat olleet käsittämättömien ihmiskuntaa järkyttävien julmuuksien uhreja”. Kansainvälistä yhteisöä vakavimmin loukkaavia rikoksia (kuten terrorismia, ihmiskauppaa ja ihmisyyteen kohdistuvia rikoksia) koskevat uudet säännökset on sisällytetty Suomenkin rikoslakiin 2000-luvulla.

YK:n peruskirjan johdannossa lähdetään ihmiskunnan kaikkien jäsenten synnynnäisen arvon tunnustamisesta, ja sama seikka todetaan niin hyvin mainitussa ihmisoikeuksien julistuksessa kuin YK:n vuonna 1966 hyväksyttyjen ihmisoikeussopimusten johdannossa. Suomessa tärkeitä merkkipaaluja yksilön oikeuksien vahvistamisessa olivat Suomen liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen vuonna 1990 ja perusoikeusjärjestelmämme uudistaminen vuonna 1995. Vuoden 1999 perustuslakimme ensimmäisen pykälän mukaan valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet. Euroopan unionin perusoikeuskirja, joka on Lissabonin sopimuksen (2008) myötä oikeudellisesti sitova, edellyttää sekin ihmisarvon loukkaamattomuutta kunnioitettavan ja suojeltavan.

Kuvatun kehityksen seurauksena ihmisarvon loukkaamattomuus on oikeusjärjestyksessämme niin hyvin perustava ihmisoikeus kuin valtiosäännön ja rikosoikeuden perusperiaate. Sekä lainsäätäjän että lainkäyttäjän on otettava tämä eri tavoin vaikuttava periaate huomioon.

Suomi on lisäksi saattanut vuonna 2010 voimaan yleissopimuksen ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla. Tämän biolääketiedesopimuksen tausta-ajatuksia on, että biologian ja lääketieteen väärinkäyttö voi johtaa ihmisarvoa vaarantaviin toimenpiteisiin. Siinä säädetään muun muassa potilaan ja koehenkilön oikeuksista sekä asetetaan rajoituksia ihmisen perimään puuttumiselle, ihmisalkioiden käytölle ja ihmisten elinten ja kudosten irrottamiselle.

Ihmisarvo ja elämän rajakohdat ja haavoittuvuus

Olen urani tutkijan ja lainvalmistelijan tehtävissä monesti joutunut pohtimaan ihmisarvon loukkaamattomuuden oikeudellista merkitystä. Ensimmäinen kokemukseni on komiteansihteerinä vuoden 1970 lainuudistuksista, joilla poistettiin pakkosterilointi ja seksuaalirikosten pakkokastrointi. Perusteena oli sellaisten toimenpiteiden voimakas puuttuminen itsemääräämisoikeuteen ja epäinhimillisyys.

Samaisena komiteansihteerinä valmistelin uutta aborttilakia (1970), jolla raskaana olevan naisen määräämisoikeutta laajennettiin sikiön suojan vastaavasti väistyessä. Biolääketiedesopimus puolestaan laajentaa keinoalkuisen ihmisalkion suojaa ihmisarvon loukkaamattomuuteen tukeutuen. Silloin suojaa ei anneta vain ihmiselle vaan myös ihmiselämälle.

Ihmiselämän suojan ulottuvuus on noussut esiin myös pohdittaessa kuolemansairaan ihmisen oikeutta kieltäytyä elämää tarkoituksettomasti pitkittävistä hoitotoimenpiteistä ja jopa oikeudesta saada aktiivista kuolinapua. Näistä edellisen vaihtoehdon mukainen saattohoito on Suomessa sallittu ja ohjeistettu. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä on tunnustettu ihmiselle valinnanvapaus päättää, miten hän voisi välttää epäarvokkaana ja ahdistavana pitämänsä kuolintavan.

Ihmis- ja perusoikeusmääräyksen mukaan ketään ei saa tuomita kuolemaan, kiduttaa eikä muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti. Ihmisarvon loukkaamattomuuden vahvistamiseksi se on sisällytetty myös potilaan ja koehenkilön oikeuksia koskeviin lakeihin, joita olen ollut valmistelemassa. Tuoreessa ratkaisussaan eduskunnan oikeusasiamies on katsonut psykiatrisen potilaan ihmisarvoa loukatun, kun tämä eristyshuoneeseen laitettu potilas ei päässyt edes vessaan eikä eristyshuoneessa ollut wc-istuinta, jolloin hän oli joutunut tekemään tarpeensa lattialle. Potilaan tuli saada epäasianmukaisesta kohtelustaan hyvitystä.

Psykiatrisen potilaan tapaus sopii esimerkiksi siitä, kuinka ihmisarvo oikeusperiaatteena ja toiseen suhtautumisen eettisenä mittapuuna nivoutuvat yhteen. Varsinkin kohdeltaessa haavoittuvassa asemassa olevia lähimmäisiä on oltava herkkyyttä tajuta, minkälainen suhtautuminen on epäinhimillistä. Säädöstekstein ei ihmisarvon vastaisen kohtelun tunnusmerkkejä pystytä tyhjentävästi määrittelemään.

Jyväskylän maalaiskunnassa syntynyt Raimo Lahti kirjoitti ylioppilaaksi Jyväskylän normaalilyseosta vuonna 1964. Oikeustieteen lisensiaatiksi hän valmistui 1967 ja tohtoriksi 1974 Helsingin yliopistosta. Elämäntyötään Lahti on tehnyt vuodesta 1976 rikosoikeuden professorina ja monialaisena suomalaisen lainsäädännön muotoilijana. Raimo Lahti oli haastateltavana myös Bioetiikan instituutin podcastissa 5.2.2016.

Teksti on julkaistu alkuaan Jenergia-lehdessä 2/2011.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll Up