Psykiatriassa pärskähtelee ihmisyyden potentiaaleja

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Teksti: MARI STENLUND

Turun Sanomat uutisoi 18. helmikuuta väkivallasta ja laiminlyönneistä vanhuspsykiatrian suljetulla G1-osastolla Turun kaupunginsairaalassa. Tapahtumat kertovat järkyttävällä tavalla ihmisyydestä – siitä, millaisia me olemme. Sen lisäksi, että kykenemme toisten huomioon ottamiseen ja haluamme tehdä maailmasta paremman paikan, meissä on potentiaalia myös välinpitämättömyyteen, järjettömyyteen ja väkivaltaisuuteen.

Periaatteessa psykiatrisessa hoitotyössä, kuten muussakin terveydenhuollossa, pyritään hyviin asioihin. Noihin hyviin asioihin pyrkivät kuitenkin ihmiset, ja kun apua tarvitsevien tarpeet käyvät yli voimien, hyvään pyrkiminen voi osoittautua vaikeaksi ja ihmisen pimeämmät puolet nousevat esiin. Hoidossa tulee vastaan erilaisia rajapintoja, harmaita alueita, joilla oikean ja väärän erottaminen tuntuu käytännössä vaikealta. Näiden rajapintojen takaa paljastuu yhä uusia rajapintoja. Pikkuhiljaa ihminen käyttää yhä järkyttävämmiksi muuttuvia keinoja tai vähintäänkin on hiljaa, jos muut niitä käyttävät. Ehkä lopulta hyvä unohtuu. Ihmisarvon mukainen kohtelu muuttuu välinpitämättömyydeksi ja suoranaiseksi väkivallaksi.

Ideaali-ihmisiä ei ole

Asiaa ei helpota hoitotyön tekijöiden idealisointi. Julkinen diskurssi tarjoaa hoitotyöntekijälle runsaasti aineksia itsensä idealisoimiseen. Hoitajat ovat milloin ihania ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, milloin sisarhentovalkoisia tai raskaan työn epäitsekkäitä raatajia. En kyseenalaista hoitotyön arvoa, mutta on pidettävä mielessä, että pidetyinkin hoitotyöntekijä voi kyetä myös piittaamattomuuteen ja suoranaiseen väkivaltaan. Sillä hän ei ole ideaali-ihminen. Hän on ihminen.

Psyykkistä sairauttakin on tarpeettomasti romantisoitu, vaikkakin huomattavasti vähemmän. On kuitenkin myönnettävä, että psykiatrisena potilaana oleva ihminen voi joskus käyttäytyä rasittavasti, suorastaan ärsyttävästi. Joskus jonkun ihmisen käytös saattaa jopa pelottaa, tai hänen tilanteensa voi tuntua toivottamalta. Kukaan psykiatrisessa hoidossa oleva ihminen ei ole ideaali-ihminen. Hän on ihminen. Siksi psykiatrinen hoitotyö voi olla toisinaan todella rankkaa. Harva hoitotyön tekijä lienee suojassa kiusaukselta käyttää voimakeinoja. Siksi tarvitaan myös keinoja näiden kiusausten voittamiseen.

Ehkä suurempana ongelmana on kuitenkin ollut psykiatristen potilaiden epäinhimillistäminen, mikä on johtanut ihmisarvon polkemiseen, leimaamiseen ja tarpeettomaan väkivaltaan. Kun potilaalla on psykoottisia harhaluuloja ja aistiharhoja, hänen kokemuksensa hoidon laiminlyönneistä ja väkivallasta on liian helppo kuitata hullun horinoiksi. Kun on ”sana sanaa vastaan” (näin yhtä pahoinpitelyepäilyä kuvasi Turun kaupungin psykiatrian tulosyksikköjohtaja Jyrki Heikkilä), kumpaa uskotaan: työhönsä koulutuksen saanutta hoitajaa vai psykoottista potilasta?

Suojeleminen ja valta

Turun tapahtumien äärellä kysyn, ketä suojellaan ja miltä. Vaikka osaston G1 ongelmista tiedettiin, niistä ei ilmoitettu valvontaviranomaisille eikä ketään irtisanottu. Miksi hoitohenkilökuntaa on suojeltu liialla ymmärtämisellä ja sietämisellä? Mietin niitä ihmisiä, jotka ovat määränneet potilaan hoitoon G1-osastolle. Ovatko he tienneet, minne he ovat ihmisiä ”hoitoon” määräämässä ja jos ovat tienneet, miten he ovat kyenneet ohjaamaan hoitoa tarvitsevat ihmiset nyt paljastuneen hoitokulttuurin kouriin?

Vai onko kyse siitä, että kun muutokset tapahtuvat pikkuhiljaa, toimijat eivät havaitse, missä he ovat pohjimmiltaan mukana? Ensin toimitaan joillakin rajapinnoilla, ja kun näillä rajapinnoilla toimimisesta on tullut tapa, edetään uusille rajapinnoille. Aina ollaan ”sillä rajalla”, mutta ikinä rajaa ei (omasta näkökulmasta) ylitetty, tai jos ylitettiin, se oli valitettava yksittäistapaus, kun ”ihmisiähän tässä ollaan”.

Ihmisyyden potentiaalit voivat siis psykiatriassa pärskähdellä. Samanaikaisesti potilaiden näkemyksiä on vaikea käyttää tuon pärskähtelyn paljastamiseen ja siihen puuttumiseen. Kiinnostavaa on, että Turun Sanomissa mainittiin, ettei lähteenä ollut käytetty potilaita. Lehti myös pyytää lisätietoja osastolla työskennelleiltä ja potilaiden omaisilta, mutta ei potilailta itseltään. Tässä rajauksessa on puolensa. Ensinnäkin psykiatrisilla suljetuilla osastoilla on hoidossa ihmisiä, joiden psykoottiset harhaluulot ja aistiharhat saattavat karkeasti vääristää heidän näkemystään siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut. Toisaalta potilaita myös suojellaan. Jos psykiatrisessa hoidossa ollut mielenterveyden kokemusasiantuntija kertoo rankoista kokemuksistaan, tutkijat ja toimittajat pohtivat, onko niihin palaaminen hänelle liian rankkaa, käyttävätkö he häntä hyväkseen ja onko riskinä, että hänen psyykeensä jälleen romahtaa.

Mutta toisaalta, potilaskin on ihminen. Jos pidetään liian suurena ongelmana sitä, että hänen tulkintaansa saattaa sekoittua harhojen värittämää ainesta, oletetaanko ihmisten noin yleensä kuvaavan tapahtumia objektiivisesti vapaana omista tuntemuksista ja tulkinnoista? Jos taas pelätään, että mielenterveyden kokemusasiantuntijalle aiheutetaan liiallista tuskaa ja että häntä hyväksi käytetään, onko oletuksena, ettei kokemusasiantuntijalla ole ihmisyyteen kuuluvaa potentiaalia selviytyä, vahvistua toimijana tai että hänellä ei ole omakohtaista intressiä vaikuttaa kokemiinsa epäkohtiin?

Kirjoittaja on teologisen etiikan ja sosiaalietiikan apurahatutkija, teologian tohtori ja sosionomi(-diakoni) AMK. Hänen väitöskirjansa (2014) käsittelee psykoottisten ihmisten uskonnon- ja mielipiteenvapautta.

Kirjallisuutta

Chodoff, Paul
2009 The abuse of psychiatry. – Psychiatric Ethics. Fourth Edition. Ed. Sidney Bloch & Stephen A. Green. Oxford: Oxford University Press. 99-110.

Glover, Jonathan
2001 Humanity. A Moral History of the Twentieth Century. New Haven & London: Yale Nota Bene.

Radden, Jennifer & Sadler, John
2010 The Virtuous Psychiatrist. Character Ethics in Psychiatric Practice. New York: Oxford University Press.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll Up