Teksti: HEIKKI SAXÉN
Terveydenhuollon priorisointi on p-sana, jota on ollut jo vuosikaudet vaikea monin paikoin edes lausua ääneen. Vaikka aihe on toki haastava keskusteltavaksi, on silti priorisointi terveydenhuollossa arkipäivää ja siitä olisi tärkeää puhua. Aina on laitettava hoitoja ja hoidettavia tärkeys- ja kiireellisyysjärjestykseen, joten aina priorisoidaan. Joten todellinen valinta onkin ainoastaan avoimen priorisoinnin eli siitä käydyn yhteisen yhteiskunnallisen keskustelun ja taas piilopriorisoinnin välillä. On sanomattakin selvää, että ensimmäinen tie näiden kahden kesken on ainoa oikeudenmukainen ja demokraattinen tapa toimia.
Ja kuitenkin avoimen terveydenhuollon priorisointikeskustelun käynnistäminen on niin kovin vaikeaa. Tämä on paradoksaalista, sillä tätä keskustelua peräänkuuluttavat käytännössä kaikki. Tätä keskustelua on toivottu jo vuosia ja toiveita on esitetty paljon aivan viime aikoinakin, erityisesti ajankohtaiseen koronapandemiaan liittyen.
Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Kirsi Varhilan mukaan ”Suomessa kaivataan kipeästi yhteistä keskustelua ja periaatteita terveydenhuollon priorisointiin”. Puolestaan terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto Palkon pääsihteeri Ilona Autti-Rämön mukaan tämä keskustelu on aivan yhtä tarpeellista, kuten käy ilmeiseksi Mediuutisten kuvaavasti nimetyssä taannoisessa artikkelissa ”Yhteiskunnan pitäisi kestää ahdistumatta puhe priorisoinnista”. Ja yhä, kirjoituksessaan ”Koronavirus nostaa priorisoinnin parrasvaloihin” Lääkäriliiton terveyspolitiikan asiantuntija Lauri Vuorenkoski kysyy samassa hengessä, ”voisiko koronaepidemia luoda uuden mahdollisuuden terveydenhuollon priorisointia ja resurssien kohdentamista koskevan päätöksenteon kehittämiseksi”. Priorisointikeskustelua penää myös filosofi Matti Häyry tuoreessa pohdinnassaan, jonka otsikko kertoo jo paljon: ”Priorisointiin ei ole hyvä joutua – mutta pitäisikö siitä puhua?” Yhtä lailla toiveensa esitti hiljattain blogikirjoituksessaan terveydenhuollon priorisointiin erikoistunut terveysoikeuden väitöskirjatutkija Kaisa-Maria Kimmel. Ja niin edelleen. Kaikkihan sitä keskustelua ja päätöksenteon kehittämistä tuntuvat haluavan.
Ainoa juttu vain on, että toiveista huolimatta terveydenhuollon priorisointikeskustelun ja päätöksenteon kehittämisen käynnistäminen takkuaa pahemman kerran. Menemättä sen syvemmin siihen, kuinka vaikeaa tämä käynnistystyö on viime vuosina ollut kokonaisuudessaan, haluan nostaa esille kuvaavan esimerkin tästä takkuisuudesta omalta kohdaltani.
Priorisointikeskustelua koronapandemiassa
Kuten sanottua, on erityisesti koronapandemia nostanut viime aikoina ilmaan, jälleen kerran, toiveen terveydenhuollon priorisointikeskustelusta. On esimerkiksi penätty sitä, kuka saa tehohoitoa, jos paikat loppuvat kesken (mistä maailmalta on jo aivan tarpeeksi valitettavia esimerkkejä). Lisäksi on pohdittu sitä, mikä rajanveto pitäisi tehdä koronapotilaiden hoitamisen ja muun terveydenhuollon toiminnan eli muiden potilaiden hoitamisen välillä. On myös kysytty, missä määrin terveydenhuoltoa ylipäänsä tulisi priorisoida esimerkiksi talouden kustannuksella. Monia kysymyksiä.
Olen laajemman terveydenhuollon priorisointiteeman ohella pistänyt omaa lusikkaani myös tähän pandemiasoppaan – jo itse asiassa pidemmän aikaa. Jo vuosia sitten ehdotin eri tahoille, että koronapandemian kaltaisen tilanteen yllättäessä olisi tarpeen olla valmiina suuntaviivat sille, miten yhteiskunnassa toimitaan keskeisten eettisten valintojen osalta. Näiden valintojen keskiössä on usein priorisointi, erityisesti terveydenhuollossa, joten tämä sarka oli, ja on ollut, ehdotukseni avainteemoja. Olen ehdottanut, että eri sidosryhmien kesken käytäisiin aiheesta keskusteluja ja laadittaisiin tältä pohjalta yhteisesti hyväksytyt toiminnan suuntaviivat. Samaa ehdottelin vielä alkuvuonnakin ensimmäisten Kiinasta kantautuneiden koronauutisten aikoihin. Olen ehdotuksieni kanssa kiertänyt eri tahoja eri puolilla: lähtien akateemisista piireistä aina professionaalisiin ympyröihin, poliittiseen suuntaan ja virkamieskoneistoon asti. Ilman tuloksia.
Kenties tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että laajemmat keskustelut eivät ota nyt onnistuakseen. Mutta josko vaikka edes siitä tehohoidon priorisoinnista voitaisiin puhua? Se kun tuntuu nyt yhdeltä akuuteimmista priorisointiteemoista. Eli voitaisiin varautua siihen, että jos meillä Suomessa kuitenkin käy niin, että tehohoidon kapasiteetti ylittyy ja lääkärit joutuvat tosissaan tekemään kiperiä valintoja sen suhteen, keitä hoidetaan, niin meillä olisi tällöin maassa selkeät suuntaviivat ja prosessit tätä varten valmiina – niitä kun on hieman vaikea sitten lennosta enää kehitellä. Ja tällaista eettistä valmistautumistahan onkin monessa muussa maassa tehty, viimeistään viime aikoina.
Esitin ajatuksen esimerkiksi taannoin Helsingin Sanomien artikkelissa. Argumentoin ensinnäkin, että tehohoidon priorisoinnin suuntaviivojen tulisi olla selkeämmät. Usein tässä suhteessa esitetty ajatus siitä, että hoidoilla pyritään saavuttamaan paras mahdollinen hyöty, on itse asiassa varsin monitulkintainen asia, varsinkin tällaisessa pandemiatilanteessa. Yhtä lailla ajattelin, että olisi demokraattisessa hengessä paikallaan käydä aiheesta laajempaa keskustelua ja myös laajemmin eri näkökulmista, eikä jättää asiaa vain tehohoidon lääkärien harteille, minkä takia otin kantaa teemaan juuri tällaisella näkyvällä foorumilla.
Halusin myös nostaa esille, että maailmalla on kehitetty aihepiirin suhteen monia hyviä ajatuksia, kuten esimerkiksi monin paikoin esitetty ehdotus siitä, että tehohoidon priorisointia tekisivät sairaaloissa eri tahot kuin ne, jotka hoitavat, ja että samalla tätä priorisointia varten luotaisiin kansallinen organisaatio yhtenäisyyden ja joustavan tilanteeseen reagoimisen turvaamiseksi. Kaikki ei mahtunut Hesarin juttuun, mutta samoja ajatuksia olen esittänyt hiljattain myös esimerkiksi Ylen radiohaastatteluissa Juuso Pekkisen kanssa sekä Radio Suomessa. Kuin sokerina pohjalla olen vielä korostanut, että tällainen etukäteen mietitty ja kunnolla organisoitu tehohoidon priorisointi olisi myös lääkärien etu, sillä voi vain kuvitella kuinka ison eettisen kuorman, ehkä jopa trauman, priorisoiminen hatarin suuntaviivoin kaoottisessa pandemiatilanteessa voi luoda tätä valintaa tekeville lääkäreille.
Mutta kuten aiemminkin, eivät nämä ajatukset ole juuri herättäneet vastakaikua. Kauan kaivattua keskustelua tai sen puoleen kehittämistä ei sitten lopulta olekaan tapahtunut.
Toki aiheesta on mediassa käyty paikoin jonkinlaista keskustelua, mutta mitään kovin syvällistä tässä suhteessa ei ole oikein saatu sanotuksi. Aihetta koskevat kommentit ovat tavanomaisesti lähteneet joko siitä, että terveydenhuollon priorisointi on niin arkipäiväistä, että eihän siitä edes kannata keskustella ja jätettäköön se lääkäreille jonnekin omaan ulottuvuuteen, tai sitten on korostettu sitä, että koronapandemiassa aiheesta puhuminen on vain turhaa pelonlietsontaa. Jos siis ei nyt kuitenkaan puhuttaisi siitä.
Edellä sanotun valossa, ja toki muutoinkin, toivon hartaasti, että Suomessa ei tulla ainakaan juuri tähän tehohoidon priorisointiin nyt käynnissä olevan koronapandemian myötä. Vielä olisi kyllä aikaa valmistautua tässä suhteessa kunnollisen priorisoinnin turvaamiseksi, mutta aikaa ei ole välttämättä ikuisesti. Olisi ikävää nähdä, että haaste ”yllättää” iloisesti meidät kaikki sitten myöhemmin.
Vielä on aikaa.