Teksti: SALLA SAXÉN
Kulttuurissamme taitaa olla aika harvoja asioita, jotka ovat yhtä merkityksellisesti yhtä latautuneita kuin lihavuus. Tehdessäni useita vuosia sitten sosiaalipsykologian kandidaatintutkielmaa lihavuudesta minulta kysyttiin useamman kerran ja useammalta taholta, voinko käyttää tutkielmassa sanaa lihavuus. Eikö se sana loukkaa ihmisiä, kuului kysymyksen perustelu. En kuitenkaan saanut kysyjiltä tietooni, mitä sanaa minun tulisi tutkielmassani käyttää. Oli pääteltävä, että ilmeisesti siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava. Käytin kuitenkin sanaa joka tapauksessa. Herkimmille lukijoille tiedoksi, etten saanut tietooni yhtäkään loukkaantumistapausta.
Lihavuus on käsitteenä latautunut monella eri tasolla: alkaen henkilökohtaiselta tasolta, ulottuen sosiaalisista suhteistamme aina yhteiskunnalliselle tasolle asti. Kulttuurillisesti jakamamme ymmärryksemme lihavuudesta vaikuttavat myös siihen, miten sekä määrittelemme itsemme että toisemme. Lihavuus puhututtaa pukuhuoneissa, makuuhuoneissa ja kahvipöydissä, mutta myös esimerkiksi yhteiskunnallisella tasolla aina välillä nousee esille kysymyksiä siitä, kenen tulisi maksaa lihavuuteen liittyvien terveysongelmien hoito verorahoin rahoitetussa terveydenhuollossa. Toisin sanoen tällöin keskustellaan siitä, kuka kantaa lihavuuden moraalista taakkaa. Yllättävän usein olen lisäksi törmännyt lauseeseen ”Kantaako lihava itse läskinsä?” Lihavuuskeskustelun äärellä monelle nousee mieleen myös Petteri J. Järvisen taannoinen ”pitkä lento” ja tästä seurannut ”someraivo” eli toisin sanoen nähdäkseni täysin aiheellinen paheksunta loukkaavasta kuvasta.
Jatka lukemista ”Ihmisarvo punnittavana: Miten lihavuus liittyy bioetiikkaan?”
