Teksti: HEIKKI SAXÉN
”Epäoikeudenmukaisuus missä tahansa on uhka oikeudenmukaisuudelle kaikkialla”, totesi Martin Luther King Jr. vuonna 1963 Birminghamin vankilassa, Alabamassa, kirjoittamassaan avoimessa kirjeessä. Ikonin kuolematon julistus kansalaisoikeustaistelun keskeltä, umpirasistisen Alabaman vankilasta, ei ollut merkittävä ainoastaan sisältönsä puolesta vaan myös koska se ilmensi kirjoittajansa erityistä rohkeutta. Ei ollut varmasti helppoa kirjoittaa näitä sanoja aikanaan tässä uhkaavassa ympäristössä.
Kingin istuessa vankilassa tapahtui lähettyvillä samaan aikaan muutakin, joka liittyi oikeudenmukaisuuteen ja erityisesti rohkeuteen puhua avoimesti – tai pikemmin sen puutteeseen. Tuskegeen kuppakokeet, joissa tutkittiin kupan pitkäaikaisia terveysvaikutuksia, toteutettiin vuosina 1932–1972 Alabamassa köyhillä mustilla miehillä sen kummemmin heille asiasta kokonaisuudessaan tiedottamatta tai heidän terveydestään huolehtimatta. Kokeita jatkettiin jopa sen jälkeen, kun penisilliinin huomattiin tarjoavan tehokkaan avun tautiin.
Häkellyttävin seikka asiassa oli, että kokeen jatkamista arvioitiin säännönmukaisesti erilaisissa virallisissa toimielimissä. Voi vain pohtia, kuinka monen omaatuntoa tehty työ ja sen siunaaminen oli noin neljänkymmenen vuoden aikana ehtinyt painaa ennen sen päättymistä toiminnan noustua Yhdysvalloissa kansalliseksi skandaaliksi. Rohkeutta olisi tarvittu enemmän, jotta inhimilliseltä kärsimykseltä olisi voitu välttyä.
Kingiin nähden samanlaisena vankkumattomana suoraselkäisyyden ikonina pidetään tunnetusti esimerkiksi Nelson Mandelaa, joka oli jo eräässä vaiheessa taistelunsa alkumetreillä valmistautumassa varmana pidettyyn kuolemantuomioon. Voi vain ihaillen ja hieman kauhistellenkin pohtia, millaisten paineiden keskellä nämä kaksi oikeustaistelijaa ovat aikoinaan eläneet, ja silti pitäneet kiinni periaatteistaan.
Kiinnostavasti näitä hahmoja pohtiessa mieleen hiipii samalla tuttu ja hyvin voimakas mutta oikeastaan tarkemmin ajatellen aika kummallinen ajatus: nämähän ovat erityisihmisiä, eivät niin kuin me muut. Seuraa luonteva kysymys: mitä me muut sitten olemme?
VÄITÄN, että mieleeni hiipineessä ajatuksessa on kyse ajassamme hyvin voimakkaasti vallitsevasta tarinasta, ideologiasta, jonka mukaan King ja Mandela ovat korostuneesti erityisihmisiä, harvinaisia poikkeuksia, joiden vastakohtana on tavallisten tallaajien taipumus jatkuvasti taipua oikeustajustaan huolimatta paineiden edessä, ainakin kansalaisrohkeuden suhteen. Vastaus aiempaan kysymykseen: tarinan mukaan tällaisia me muut siis olemme.
Esimerkiksi mantrana – juhlapuheiden ulkopuolella – toistellaan ajatusta, jonka mukaan reipas asuntolaina on lähestulkoon varma tae siitä, että työntekijä pitää suunsa kiinni ja tekee kiltisti käsketyn. Epäkohtia koskevasta vaikenemisen laista tietämättömälle saatetaan esimerkiksi valistaa, että on ”luksusta” ajatella asioita kuten oikeudenmukaisuus. Vahvistuu ilmapiiri, jossa näyttää siltä, että tavalliset ihmiset eivät voi valita toisin.
Tarina siis ohjaa toimintaa ja johtaa lopulta käytännössä siihen, että monissa tilanteissa epäkohdat pääsevät kuplimaan pinnan alla aivan liian pitkään, kunnes ne (ehkä) lopulta osuvat päivänvaloon ja asiat alkavat korjaantua. Mitähän lienevät aikamme tuskegeet, joista emme vielä edes tiedä? Lohdullisesti voi toki ajatella, että totuudella on tapana tulla lopulta ilmi.
Tai toisella tapaa sanottuna: tarinan voimaa kuvaa se, että jos joku oikeasti tekee jotakin kaavasta poikkeavaa näissä tilanteissa, hän on sankari, erityisihminen, josta kirjoitetaan (tosin ehkä vasta vuosikymmeniä myöhemmin) ylistäen lehdissä – kyseessä ei siis ole läheskään odotusarvon mukainen, tavanomainen asia, jonka kuka tahansa voisi tehdä. Ihan kuin olisimme robotteja, joissa tosin vielä väliin pilkahtaa häivähdys itsenäistä ajattelua.
Ironisesti näyttää siis siltä, että kaikkien kingien ja mandeloiden olemassaolo on ollut paitsi kiistatta hyväksi maailmalle myös tehnyt samalla merkittävän karhunpalveluksen: he ovat olemassaolollaan auttaneet luomaan vallitsevaan ajatteluun kärjistyneen vastakkainasettelun, jonka toisella puolella on harvalukuinen joukko maailmasta välittäviä, täydellisen hyveellisiä ja rohkeita pyhimyksiä ja toisella puolella suuri massa – sinä ja minä – jolta ei voi odottaa kovinkaan paljon kansalaisrohkeuden osalta. Ja kuten tiedetään, odotukset ovat usein itsensä toteuttavia ennusteita.
Mutta eihän asetelma kansalaisrohkeuden sankareihin ja haaleaan massaan ole perusteltu. Ei ole olemassa demokratian aatelisia ja heitä huonompaa massaa. Kyse on tarinasta, ei mistään kiveen hakatusta totuudesta. On syytä alleviivata, että King ja Mandela todella olivat samaa ihmisrotua kuin kaikki muutkin. Ensinnäkin, myös heillä oli vikoja. Ja toisekseen kaikilla ihmisillä on sitä samaa rohkeutta, jota heillä oli – siis kyky enemmän tai vähemmän samaan peräänantamattomuuteen ja oikeudenmukaisuuden tavoitteluun kuin mitä King ja Mandela ilmensivät.
KAIKKI VOIVAT olla rohkeita. Tämänhän näkee jo esimerkiksi urheilusta. Siellä tavalliset ihmiset osoittavat jatkuvasti rohkeutta ja sitä pidetään luonnollisena. Siinä taas syöksyy Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelaaja pää edellä viuhuvan kiekon tielle puolustaakseen urhoollisesti joukkuettaan ja maataan. Tällaisia me suomalaiset olemme. Sisulla ja rohkeudella. Kuin talvisodassa konsanaan. Ja jos joku nyt ajattelee, että jääkiekkomaajoukkueen pelaajathan ovat tähtiä, erityisihmisiä, niin huomauttaisin, että itse ainakin olen nähnyt samanlaista kulttuuria junioripuolellakin. Urheilussa me pystymme olemaan rohkeita.
Mutta kun tullaan kansalaisrohkeuteen, siis siihen kaikista tärkeimpään rohkeuden lajiin, demokraattisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan tukipilariin, niin alamme herkästi puhua asuntolainoista. Selityksiä riittää ja niitä pidetään usein ihan luonnollisina. Tuntuu voimakkaasti – joskaan ei onneksi aina – että kaikki tiet johtavat lopulta yhteen loppupisteeseen: passiivisuuteen ja sen oikeuttamiseen.
Hei, et voi syyttää, on mahdotonta tehdä mitään. Syytön heittäköön ensimmäisen kiven. Ei kuulu minulle, joku muu kyllä hoitaa tämän. Ei tässä mitään kiihkoilijoita tarvita! Eivät kaikki voi nousta barrikadeille, parempi antaa olla. Tällaiset asiat eivät yksinkertaisesti kiinnosta ihmisiä. Olemme vain pieniä ihmisiä.
Oikeasti taustalla syynä näissä väitteissä on kuitenkin liian usein vain puhtaasti yleisesti vallitseva pelko, rohkeuden puute, joka on verhottu vaihtoehdottomuuden ilmapiiriin. Tämä pelko puolestaan pohjustaa keskeisesti tietä epäoikeudenmukaisuuteen. Pelko johtaa siihen, että toimitaan väärin, tai mikä kenties yleisempää, että ei toimita oikein – pelko johtaa passiivisuuteen ja vierestä katsomiseen silloin, kun pitäisi puuttua.
Tämä yhteys pelon ja epäoikeudenmukaisuuden välillä oli mielessä myös renessanssihumanisti Michel de Montaignella, jonka elämäntyö oli käytännössä teeman pohtiminen. Montaigne korosti kaiken pahan alkusyynä pelkoa, siis rohkeuden puutetta. Hän näki, että edelliseen tapaan pelko johtaisi pahoihin asioihin, epäoikeudenmukaisuuteen ja lopulta ennen kaikkea julmuuteen, jonka hän nimesi kaikista tuhoisimmaksi asiaksi, mitä ihmiset saattoivat harjoittaa.
MINÄ EN halua elää epäoikeudenmukaisuutta sietävässä yhteiskunnassa, tai maailmassakaan sen puoleen. En usko, että tällaista ilmapiiriä haluaa kovin moni muukaan, niin lähiympäristössään kuin tämän ulkopuolellakaan. En myöskään jaksa uskoa – kuten usein väitetään ja kuten varmaan nyt joku jo kiirehtii huomauttamaan – että olisimme ihmisinä niin pohjattoman itsekkäitä, että emme vain yksinkertaisesti välittäisi paljoakaan siitä, onko ympärillämme tapahtuva oikeustajumme mukaista. Ajattelen sen sijaan Montaignen tapaan, että maailman epäoikeudenmukaisuuksien, tai julmuuden, estäminen riippuu paljolti pelon voittamisesta, rohkaistumisesta.
Joten pyydän: voisimmeko kaikki koettaa olla hieman rohkeampia? Jotta pääsisimme tähän, voisimmeko muuttaa keskeisen ajattelumme lähtökohdan ja kyseenalaistaa käytännössä kyynisen tarinan poikkeusihmisistä ja massoista? Tarvitaan uusi tarina, todella demokraattinen tarina. Ehkä voisimme tehdä kansallisen rohkeusloikan, ajan puhetta mukaillen. Ei se ole mahdotonta, vaikka emme olekaan kingejä ja mandeloja. Tarvitaan kansalaisrohkeuden talkoot. Tiedämme kyllä varsin usein mitä meidän tulisi moraalisesti tehdä, nyt vain tarvitaan enemmän rohkeutta tehdä se.
Lue myös aiempi kirjoitus Pelon elefantit.