Teksti: JARI PIRHONEN
Edinburghissa Skotlannissa pidettiin kolmastoista kansainvälinen bioetiikan konferenssi 14.–17.6.2016. Konferenssin teemana oli ”Individuals, public interests, and public goods: what is the contribution of bioethics?”. Jo avajaispuheissa todettiin, että bioetiikka on siitä merkillinen tieteenala, että edes kaikki bioeettistä tutkimusta tekevät eivät miellä itseään bioeetikoiksi, vaan jonkin muun alan tutkijoiksi, jotka tekevät bioeettistä tutkimusta. Joku voi esimerkiksi mieltää olevansa oikeustieteilijä, joka tekee bioeettistä tutkimusta. Tieteenalan vakiinnuttaminen on hidas prosessi, mutta ilmeisen hyvässä tilanteessa ollaan, kun tarkastelee konferenssin osallistujamäärää ja esiteltyä tutkimusta. Konferenssiin osallistui yli 700 tutkijaa ympäri maailman ja aiheiden kirjo oli valtava: eutanasiaa, terveydenhuollon priorisointia, genetiikkaa, hoitoetiikkaa ja paljon muuta. Olipa posterinäyttelyssä posteri siitäkin, kuinka Harry Potter -tarinoita voi käyttää terveyskasvatuksessa.
Minulle Edinburgh oli ensimmäinen bioetiikan konferenssi. Vaikka muissakin konferensseissa on ollut innostava ja avoin ilmapiiri, niin jotenkin yllätyin vielä positiivisesti bioeetikoiden tavasta keskustella hyvin intensiivisesti ja välillä kiivaastikin argumentoiden esitysten jälkeen. Varsinkin eräs eutanasia-sessio, jossa yleisössä sattui olemaan lääkärijärjestöjen edustajia, jäi mieleeni. Lääkärit olivat selvästi tutkijoita kielteisempiä eutanasian suhteen ja argumentteja vaihdettiin kiivaasti niin, että sessio venyt reilusti yli tarkoitetun ajan. Mutta kaikki poistuivat kasvonsa säilyttäneinä, niin kuin kunnon argumentaatiossa kuuluukin. Eräs kommentti jäi mieleeni selvänä osoituksena siitä, mihin bioetiikkaa tarvitaan. Vakuutusyhtiö oli kieltäytynyt korvaamasta ihmiselle kallista syöpähoitoa, mutta samaisessa kielteisessä päätöksessä todettiin, että eutanasiaan tarvittavat lääkkeet korvataan täysimääräisenä. Jokainen voi miettiä, kuinka suurten asioiden kanssa bioetiikassa ollaan tekemisissä.
Nuorena tutkijana osallistuin myös sessioon, jossa tutkimusuran eri vaiheissa olevat tutkijat opastivat nuorempia omalla kokemuksellaan tiedemaailmasta. Professori Alastair V. Campbell teki minuun suuren vaikutuksen viisailla näkemyksillään. Ensinnäkin hän käski tutkijan seurata sydäntään. Akateeminen maailma ohjaa tutkijoita helposti pois siltä tieltä, jolle heillä oli tarkoitus lähteä. Publish or perish -periaate, rahoittajien intressit ja impact factorien metsästäminen kaikesta julkisuushakuisuudesta puhumattakaan hävittävät helposti tutkijan autenttisuuden ja intohimo työhön saattaa muuttua kunnianhimoksi. Silloin ollaan menetetty jotakin oleellista. Campbell kehotti seuraamaan sydäntään ja ottamaan tavoitteeksi maailman muuttamisen edes hitusen paremmaksi paikaksi. Campbell puhui myös siitä, että itseään ei kannata kahlita liian tiukoilla suunnitelmilla. Hän esitti kysymyksen ”What makes God laugh?”. Ja vastasi ”People making plans”.
Bioeettinen tutkimus on elämänmakuista, sen tutkimusaiheet ovat kuvaannollisesti ihmisten iholla ja konkreettisesti usein ihon alla. Tulkitsen Campbellia siten, että bioeetikon on uskallettava työssäänkin olla autenttinen oma itsensä, ymmärrettävä tutkimusaiheiden inhimillinen ulottuvuus ja hyväksyttävä elämän hallitsemattomuus voidakseen tehdä vaikuttavaa bioeettistä tutkimusta. Uskalla, ymmärrä, hyväksy – ei hassumpi tutkijan motto!