Mitä on asiantuntijuus ”totuuden jälkeisessä ajassa”? Eettinen keskustelukulttuuri myllerryksessä

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Itä-Suomen yliopiston tutkijatohtori Henrik Rydenfelt on tutkinut erityisesti tieteen ja median eettisiä kysymyksiä, käytännössä esimerkiksi tiedon ja demokratian välisiä suhteita. Hän on lisäksi Viestinnän eettisen neuvottelukunnan varapuheenjohtaja sekä Etiikka.fi-sivuston keskeinen taustavoima. Keskustelimme hänen kanssaan joulun alla bioetiikan alasta ja sen tilasta Suomessa. Haastattelussa tultiin pian monien ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen polttopisteeseen.

 

Miten näet bioetiikan roolin Suomessa?

Suomessa bioetiikkaa on jonkin verran tutkittu, mutta laajemman julkisen keskustelun teemoiksi sen kysymykset tuntuvat jostakin syystä yhä usein vierailta, vaikka kysehän on usein ihan elämän ja kuoleman asioista. Esimerkiksi elämän loppumiseen liittyvistä valinnoista puhutaan oikeastaan yllättävän vähän. Ehkä nämä ovat sekä vaikeita että ikäviä kysymyksiä. Kukaan tuskin ilolla tekee hoitotahtoa tai testamenttia, vaikka jokainen toisaalta tietää, että jossakin vaiheessa ne olisivat tarpeen. Nyt kun sosiaali- ja terveysalan suuret muutokset ovat kovasti yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä, voisi kuvitella, että hoitoon liittyvät kysymykset tulevat paljon esille.

Monilla eettisillä kysymyksillä on pitkä historia, ja saatavilla on paljon teoriaa pohdinnan taustaksi. Bioetiikka on siitä erityinen etiikan aihepiiri, että lääke- ja biotieteiden kehityksen sekä eri hoito- ja terapiamuotojen kasvavan määrän vuoksi aivan uusia tilanteita ja kysymyksiä tulee jatkuvasti. Vaikka maailmalta tuodaan teknologian mukana myös esimerkkejä siitä, miten eettisiä kysymyksiä on pyritty ratkomaan, on selvä, että Suomessakin vaaditaan alan omaa ja itsenäistä osaamista ja keskustelua.

 

Tarvitaanko mielestäsi lääke-, terveys- ja biotieteiden kysymyksiin kansalaisnäkökulmia vai riittääkö asiantuntijatieto?

Melkein millä tahansa alalla on kova paine olla entistä avoimempi prosessien kanssa. Asiantuntijat joutuvat entistä enemmän perustelemaan tehtyjä valintoja ja muodostettuja kantoja julkisuudessa. Avoimuus taitaa aina olla sinänsä hyvästä, mutta liittyy siihen myös ongelmia.

Varsinkin mediakentän monipuolistuessa on riski, että asiantuntijoiden ja laajemman yleisön käymät keskustelut eriytyvät voimakkaasti toisistaan. Tällöin voidaan yhtäkkiä huomata, että asiasta puhutaan aivan muualla kuin asiantuntija olettaisi – tai jopa ettei puhuta enää ollenkaan samaa kieltä keskeisistäkään kysymyksistä. On melko turha odottaa, että laajempi yleisö tulee keskustelemaan asioista asiantuntijoiden omille foorumeille. Siksi asiantuntijoiden pitäisi osata asemoida itsensä keskustelukumppaniksi niissä paikoissa, missä asiasta todellisuudessa puhutaan.

Tässä on tietysti haasteita. Minulta on pari kertaa kysytty, mitä asiantuntijan kannattaisi vaikkapa sosiaalisessa mediassa tehdä hankalimpien änkyröiden kanssa. Vaikka vastaa asiallisesti ja perustellen, änkyrä tuskin siitä mieltänsä muuttaa – mutta kannattaa muistaa, että sen keskustelun näkee ja lukee jopa tuhannet muut. Toisaalta osallistuminen sosiaalisessa mediassa ei ole mikään jatkuva palvelulupaus. Asiattomiin viesteihin ei tarvitse vastata.

Käytännön syistä monet eettiset ratkaisut varsinkin lääke-, terveys- ja biotieteissä tehdään yhä pienessä asiantuntijapiirissä. Näissä on usein mukana joitakin niin sanottuja maallikkoja, mutta etiikkaan, viestintään ja yhteiskuntaan perehtyneitä ihmisiä pitäisi ottaa rohkeammin mukaan. Tästä tuskin seuraa suuria muutoksia itse tehtyjen päätösten suhteen. Pikemminkin laatuero olisi muualla: päätökset tehtäisiin yleisölle entistä ymmärrettävämmällä, erilaiset näkökohdat huomioon ottavalla tavalla.

 

Julkisuudessa on puhuttu suomalaisesta johtamistyylistä ja verrattu sitä jopa uskonnollisten auktoriteettien toimintaan. Miten tämä heijastuu lääketieteen ympärillä käytävään keskusteluun?

Länsimainen megatrendi näyttää olevan, että luottamus yhteiskunnan instituutioihin murenee, ellei sitä aktiivisesti ylläpidetä. Lääke- ja hoitotieteiden ja näiden edustajien asema eivät ole tälle muutokselle immuuneja. Nurinaa on tietysti kuultu aina, mutta kun aletaan puhua ”valtavirran” lääketieteestä, voi miettiä, onko jo syntymässä todellisia vaihtoehtoja – vähän kuten puhe ”valtamediasta” tapahtuu vaihtoehtoisissa medioissa.

Tästä tilanteesta on kyse, kun julkisuudessa esimerkiksi asiantuntija ja rokotteiden vastustaja laitetaan vastakkain. Pahimmillaan syntyy vaikutelma, että tässä on kaksi yhtä lailla varteenotettavaa näkemystä. Reseptiksi olen yrittänyt ehdottaa, että asiantuntija luopuisi oikeastaan kokonaan erehtymättömyyden kaavustaan. Asiantuntijan erottaa auktoriteetista juuri se, että asiantuntija on valmis avoimesti kyseenalaistamaan ja haastamaan omia näkemyksiään. Auktoriteetti ei tähän kykene. Uskottavuutta lisää, ei vähennä, jos oma kanta on avoimesti problematisoitu eikä vaikuta ulospäin jähmeältä dogmilta.

Toinen kysymys koskee lääketieteen ja terveydenhoidon perinteisesti melko hierarkkisia organisaatioita. Nyt on nähty sitäkin, että työpaikan ongelmat tuodaan puitavaksi julkisuuteen. Siitä tämä ainakin kertoo, että jostakin syystä viesti ongelmista ei tavoita vastuullista johtoa. Vuorovaikutukseen satsaaminen olisi paikallaan ja säästäisi epäilemättä resursseja muualta.

 

Näetkö etiikan roolin pysyvän samana yhteiskunnassa vai muuttuvan jotenkin tulevaisuudessa?

Etiikka on aina kaiken todellisen toimintamme taustalla: aina pyrimme johonkin päämäärään tai noudatamme jotakin sääntöä. Usein sitä ei huomaa, kun olemme niin vakuuttuneita, että tapamme toimia on oikea tai sallittu. Suomalaiset ovat muutenkin niin samaa mieltä niin paljosta, että aivan perustavimpia yhteiskunnallisia arvojamme tuskin äkkiä otetaan laajan problematisoinnin kohteeksi. Auktoriteettien ja instituutioiden arvovallan heikentyessä ja avoimuusvaatimusten kasvaessa on kuitenkin vaikea enää ihan yksinkertaisesti vedota perinteisiin, ”maan tapaan” tai jopa lainsäädäntöön. Kansainvälistyminen johtaa myös etiikassa näkemysten monipuolistumiseen. Takuulla on luvassa lisää tilanteita, joissa on oikeasti keskusteltava siitä, mihin arvoihin ja normeihin toimintamme lopulta nojaa. Eettisille kysymyksille, etiikan keskusteluille ja asiantuntemukselle on varmasti kasvavaa tarvetta.

Kiitos haastattelusta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *