Teksti: HEIKKI SAXÉN
Uusimpana käänteenä Esperi Caren kohusta liikkeelle lähteneessä hoivapalveluiden kansallisessa kriisikeskustelussa on viranomaisten määräys keskeyttää Attendon Alavuden hoivakodin toiminta. Vasta tammikuussa aloittaneen hoivakodin kyseenalaiselta ansioiden listalta löytyy monia häkellyttäviä seikkoja, kuten kuolleiden asukkaiden määrä, joka tuo mieleen pikemmin saattohoidon kuin kuin asumiseen tarkoitetun hoivakodin luvut. Ehkä saatana onkin saapunut Alavudelle luovassa uudessa muodossa.
Kiinnostavasti latinankielisen attendo-sanan alkuperä juontuu sanoista ad ja tendo, viitaten jonkin venyttämiseen. Nimi on taidettu valita ilmeisen hyvin, sillä näyttää siltä, että juuri monenlaista venyttämistä on toimintaan kuulunut, esimerkiksi lain ja valvonnan tai toisaalta hoivan etiikan suhteen.
Viimeaikaiset paljastukset eivät ole lajissaan ensimmäisiä, eivätkä valitettavasti varmastikaan viimeisiä. Käsissä on suuri ongelmien vyyhti, joka on laajasti katsoen muhinut pinnan alla jo vuosikymmeniä. Tilanteen ongelmallisuus heijastuu myös pohdittaessa ratkaisukeinoja. Yleisesti kannatetut ehdotukset resurssien ja valvonnan lisäämisestä ovat varmasti paikallaan, mutta en usko, että nekään yksistään riittävät. Tekemistä on paljon, monella eri saralla.
Olisiko bioetiikasta apua?
Vuonna 2017 toteutimme Miina Sillanpään säätiön tuella Bioetiikan instituutin hankkeen, jossa kehitimme kolmen pirkanmaalaisen palvelutalon toimintaa bioetiikan keskustelevien keinojen avulla. Tavoitteenamme oli, että taloissa luotaisiin kanavia, joiden kautta niin asukkaat ja omaiset kuin myös henkilökunta ja taloissa toimivat vapaaehtoisetkin voisivat tulla paremmin kuulluiksi. Ennen kaikkea tavoittelimme sitä, että edellä mainitut tahot voisivat yhdessä pohtia sitä, miten talojen toimintaa voitaisiin kehittää entistä eettisempään ja kaikkineen inhimillisempään suuntaan.
Menemättä sen syvemmin hankkeeseen, jonka väli- ja loppuraportit ovat luettavissa sivuillamme, voin todeta, että uskoakseni työstämme oli apua. Viime kädessä kyse oli siitä, että autoimme bioetiikan tukirakenteiden avulla ihmisiä käymään taloissa aitoa keskustelua yhteisistä arvoista. Tätä kautta autoimme osaltamme luomaan tärkeää yhteishenkeä, minkä itse näkisin melkeinpä kaiken toiminnan perustavana pohjana.
Valitettavasti työmme jäi kuitenkin tavallaan kesken, sillä hyvien kokemusten jatkona olisi tarvittu kehittämiemme toimintamallien määrätietoista tuotteistamista ja levittämistä uusiin palvelutaloihin, mihin meillä ei aikanaan eikä sittemmin ole riittänyt rahkeita. Varsinkin, kun edessä siintävä tie on ollut lievästi sanoen suhteellisen jyrkkä.
Suurin haaste mielessäni tätä tietä tähyillen on ollut siinä, miten sitouttaa hoivakotien johto – ja yhä heidän johtajansa – siihen, että tällaiseen työhön todella kannattaa panostaa ja myös antaa sille aito mahdollisuus. Tällöin esimerkiksi henkilökuntaa olisi tuettava ja kuunneltava mahdollisesti kipakastakin kritiikistä huolimatta.
Ehkä aika tähän on nyt hiljalleen kypsymässä. Kenties vihdoin voimme murtaa ahtaan ja vanhakantaisen mutta niin valitettavan yleisen oletuksen siitä, että johdon tehtävänä on mahdollisimman tehokkaasti lakaista ongelmat maton alle. Jos tämä vanha ajatusmalli selkeästi hylättäisiin, silloin tuntuisi siltä, että lähes mikä tahansa hyvä voisi olla mahdollista.
Olen kuitenkin samalla huolissani siitä, että tällaiset avaukset etiikan tukirakenteiden kehittämiseksi jäävät kovaäänisempien näkökohtien, kuten taloudellisten seikkojen, syyllisten etsimisen ja eri tahojen intressejä edistävän politikoinnin, jalkoihin.
Niinpä vetoan teihin hyvät lukijat: älkää unohtako bioetiikkaa ja sen antia tämän monitahoisen vyyhdin aidoksi ratkaisemiseksi. Bioetiikastakin voisi olla apua monia jo hyväksi havaittuja keinoja hyödyntäen. Jos vain annamme tälle aidon mahdollisuuden.