Ihmisarvo punnittavana: Miten lihavuus liittyy bioetiikkaan?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Teksti: SALLA SAXÉN

Kulttuurissamme taitaa olla aika harvoja asioita, jotka ovat yhtä merkityksellisesti yhtä latautuneita kuin lihavuus. Tehdessäni useita vuosia sitten sosiaalipsykologian kandidaatintutkielmaa lihavuudesta minulta kysyttiin useamman kerran ja useammalta taholta, voinko käyttää tutkielmassa sanaa lihavuus. Eikö se sana loukkaa ihmisiä, kuului kysymyksen perustelu. En kuitenkaan saanut kysyjiltä tietooni, mitä sanaa minun tulisi tutkielmassani käyttää. Oli pääteltävä, että ilmeisesti siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava. Käytin kuitenkin sanaa joka tapauksessa. Herkimmille lukijoille tiedoksi, etten saanut tietooni yhtäkään loukkaantumistapausta.

Lihavuus on käsitteenä latautunut monella eri tasolla: alkaen henkilökohtaiselta tasolta, ulottuen sosiaalisista suhteistamme aina yhteiskunnalliselle tasolle asti. Kulttuurillisesti jakamamme ymmärryksemme lihavuudesta vaikuttavat myös siihen, miten sekä määrittelemme itsemme että toisemme. Lihavuus puhututtaa pukuhuoneissa, makuuhuoneissa ja kahvipöydissä, mutta myös esimerkiksi yhteiskunnallisella tasolla aina välillä nousee esille kysymyksiä siitä, kenen tulisi maksaa lihavuuteen liittyvien terveysongelmien hoito verorahoin rahoitetussa terveydenhuollossa. Toisin sanoen tällöin keskustellaan siitä, kuka kantaa lihavuuden moraalista taakkaa. Yllättävän usein olen lisäksi törmännyt lauseeseen ”Kantaako lihava itse läskinsä?” Lihavuuskeskustelun äärellä monelle nousee mieleen myös Petteri J. Järvisen taannoinen ”pitkä lento” ja tästä seurannut ”someraivo” eli toisin sanoen nähdäkseni täysin aiheellinen paheksunta loukkaavasta kuvasta.

Väitän, että lihavuuteen liittämämme merkitykset nostavat esille ihmisyytemme huonoimmat puolet. Lyhytkatseinen moralismi, eriarvoisuus, inho – mainitakseni muutaman. Sanoin todella sanan inho. Uskoisin, että harva kulttuurimme jäsen on välttynyt yleisesti viljellyltä mielleyhtymältä ”lihavuus = inhottavuus”. Teoksessaan Norsu nailoneissa Anna Johansson kirjoittaa: ”Olen kylpylässä. Nuori tyttö seisoo vaa’alla. Hän kapuaa alas hapan ilme kasvoillaan ja sanoo ystävälleen harmissaan: ’64 kiloa, siis 64 kiloa, mä en kestä.’ Hän nappaa sormien väliin pienen rasvapoimun vatsaltaan ja valittaa: ’En tajua, siinä ei ole mitään järkeä. Ällöttävää.'”

Kulttuurillinen mielikuvamme ja inhomme lihavuutta kohtaan ei kosketa vain lihavia. Se koskettaa kaikkia, koska se laittaa ihmiset varpailleen – kuten esimerkiksi edellisen lainauksen tytön. Epäoikeudenmukaisuus missä tahansa on uhka oikeudenmukaisuudelle kaikkialla, sanoo Martin Luther King. Ajattelen usein näitä sanoja lihavuuden yhteydessä. Lihavuuteen kiedotut negatiiviset merkitykset piirittävät meidät kaikki, olimme minkä kokoisia tahansa (tähän hashtag laihdutuskuurit, kielteinen kehonkuva, itsetunto-ongelmat, syömishäiriöt).

Inhon politiikka

Filosofi Martha Nussbaum (2010) on kirjoittanut inhosta ja sen poliittisista kytkennöistä teoksessaan From Disgust to Humanity. Nussbaumin mukaan kollektiivisen inhon kautta ihmisyhteisöt stigmatisoivat yhteiskunnan haavoittuvia vähemmistöjä. Mitä milloinkin yhteisöinä inhoamme voidaan nähdä kietoutuneina ajan ideologioihin ja arvoihin, eli inhon tunteet voivat olla luonteeltaan vahvasti sosiaalisia ja poliittisia.

Muutamia historiallisia esimerkkejä: ennen toista maailmansotaa Euroopan antisemiittien yhteisössä juutalaisia pidettiin niljakkaina ja heidän ajateltiin ”muistuttavan toukkia”; Yhdysvalloissa taas rasistit ajattelivat mustien haisevan pahemmilta kuin muiden amerikkalaisten. (Emt., 16­­­–17.) Nussbaumin (emt., 20) näkemyksessä inhon tunteet kytkeytyvätkin syvästi kulttuurilliseen, ideologiseen ymmärrykseen. Kollektiivisen inhon voi Nussbaumin mukaan ajatella uusintavan, vahvistavan ja puolustavan sellaisia sosiaalisia hierarkioita, jotka eivät muuten olisi puolustettavissa tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden ihanteiden valossa. Kyseessä ei ole kuitenkaan salaliitto, vaan kulttuurin luonteva tapa muodostaa poliittisesti jännittyneitä hierarkioita.

Inhon politiikan teorian kautta Nussbaum tarkastelee teoksessaan erityisesti seksuaalisten vähemmistöjen ihmisoikeuksia ja niiden toteutumista Yhdysvaltojen perustuslain tasolla, mutta nähdäkseni inhon politiikan käsitettä voisi käyttää hyvin myös lihavuuteen liittämiemme tunteiden ja merkitysten ymmärtämiseen.

Entä bioetiikka?

Miten tämä kaikki puolestaan liittyy bioetiikkaan? Kysyttäessä sitä, mitä bioetiikka on, olen vastannut usein mantralla ”bioetiikka käsittelee lääke-, terveys- ja biotieteiden eettisiä kysymyksiä”. Tämä lause jättää kuitenkin bioetiikan sisällön melko laihaksi. Määritelmä ohjaa ajatuksen asioihin, kuten terveydenhuolto tai geenitutkimus, mutta kyse ei ole vain siitä, mitä näiden saralla tapahtuu, vaan millainen on se yhteiskunta, josta juontuu tietynlainen terveydenhuolto tai tutkimus.

Toisin sanoen, keskeinen kysymys kuuluu, millaiset yhteiset arvot ohjaavat käsityksiämme siitä, mikä ylipäätään on ”sairaus” ja mikä vaatii hoitoa? On selvää, että avohaava on ommeltava umpeen, mutta miten selitämme sen, että terveydenhuollossa on pitkään lääkitty esimerkiksi homoseksuaaleja? Moni on nähnyt elokuvan The Imitation Game ja sen surullisen lopun, jossa matemaatikko Alan Turing menettää ainutlaatuisen älynsä ja samalla myös elämänhalunsa homoseksuaalisuuteen määrätyn lääkityksen seurauksena. Lääketiede ei ole luonteeltaan vain teknistä tai neutraalia, vaikka näin usein halutaan väittää. Lääketiede ja sen rinnalla muut elämäntieteet kietoutuvat aina ajan ideologioihin ja toimintakulttuureihin, joihin puolestaan on sisäänrakennettu eriarvoisuuden lähtökohtia ja ­– kyllä – nähdäkseni myös inhon politiikkaa.

Tarkoituksenani näillä mietteillä ei ole sen koommin demonisoida lääketiedettä tai julistaa kollektiivisia syömiskarkeloita. Usein yhteisöinä opimme kuitenkin mieltämään asioita itsestäänselvyyksiksi silloin, kun joitakin mielikuvia toistetaan tarpeeksi usein ja pitkään.

Voisiko lihavuutta ymmärtää toisin? Tällä tekstillä haluan ruokkia tietoisuutta siitä, millä tavalla lihavuudesta on muodostunut kulttuurillemme vaikea pala pyrkiessämme samalla edistämään demokraattisuuden ja tasa-arvon ihanteita. Minulla ei kuitenkaan ole mitään valmiita vastauksia. Jokainen kysyköön itseltään, onko olemassa painorajaa, jossa ihmisarvo vähenee. Ja jos on, niin mitä tämä kertoo meistä itsestämme.

Lähteitä

Johansson, Anna (1999) Norsu nailoneissa. Helsinki: Kääntöpiiri.

Nussbaum, Martha C. (2010) From Disgust to Humanity. Sexual Orientation and Constitutional Law. Oxford, New York: Oxford University Press.

Olen myös käyttänyt yleisesti esseen pohjana pro gradu -tutkielmaani Puutio, Salla (2013) Yksilöllisiä toimijoita, julkisia objekteja. Nuorten naisten ulkonäkökulttuuri sukupuolittuneiden kauneuden ihanteiden verkossa. Tampereen yliopisto: Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Koko teksti verkossa: https://tampub.uta.fi/handle/10024/84535

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *