Palvelutalojen arkietiikkaa kartoittamassa

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Teksti: JARI PIRHONEN

Miksi joskus näyttää siltä, että kun Martti muuttaa palvelutaloon, Martti samalla katoaa? Minne ja miksi Martti katoaa?

Näihin kysymyksiin törmäsin aiemmin tehdessäni tutkimusta hyvästä elämästä vanhoille ihmisille tarkoitetussa tehostetussa palveluasumisessa.

Kotoa ympärivuorokautiseen hoitoon muuttaminen sattuu vanhan ihmisen elämässä muutenkin aikaan, jolloin minäkuva on usein murroksessa kehon ja mielen ikääntymismuutosten ja toimintakyvyn heikkenemisen kaltaisista syistä. Kun siihen päälle vielä tulevat palvelutalon rutiinit, hoitokäytänteet ja roolitukset, saattaa ikänsä moottoripyöräilyä ja vaellusta harrastanut entinen veturimies alkaa muuttua Martista hoidettavaksi, jopa potilaaksi.

Oman tutkimukseni perusteella sanoisin, että Martin mahdollinen katoaminen näkyvistä persoonana ei ole tahallista vaan ikään kuin ”tuottamuksellista” eli ajattelemattomuudesta johtuvaa. Palvelutalon arkeen vaikuttaa samanaikaisesti useampia ryhmiä omine intresseineen (hoitajat, asukkaiden läheiset, vapaaehtoiset), ja siihen päälle tulevat vielä viranomaisvaatimukset ja palveluja ostavan kunnan ohjeistukset. Yhteisiä tavoitteita ole välttämättä ollenkaan määritelty, jolloin toiminnan keskiössä oleva asukas saattaa ikään kuin fragmentoitua näyttämään erilaiselta eri toimijoiden suuntiin. Kokonaiskuva ihmisestä ja persoonasta voi silloin olla kadoksissa.

Päätimme Bioetiikan instituutissa kartoittaa konkreettisia keinoja, jotka tukisivat asukkaiden pysymistä toiminnan keskiössä palvelutaloissa. Saimme Miina Sillanpään säätiöltä pienen apurahan palvelutalojen arjessa esiin nousevien eettisten kysymysten kartoittamiseen. Ajatuksenamme oli selvitellä, millaisia ”eettisiä hankauksia” arjessa syntyy ja miten niitä mahdollisesti voisi käsitellä, jotta palvelutalon tosiasiallinen tarkoitus eli vanhojen ihmisten hyvän elämän edistäminen parhaiten toteutuisi. Keväällä asiaa tuumasimme ja pistimme toimeen, ja nyt olemme ainakin hitusen paremmin perillä palvelutalojen arkisesta toimintalogiikasta.

Tämän vuoden kestävä hankkeemme ei ole niinkään ollut tutkimushanke, vaan tarkoituksemme on ollut kehittää palvelutalojen toimintaa yhdessä asukkaiden, henkilöstön, asukkaiden läheisten ja talojen vapaaehtoisten kanssa. Pyysimme mukaan Tampereen seudulta kolme palvelutaloa, joissa olemme kokoontuneet erilaisin kokoonpanoin pohtimaan talojen arkielämää, jokaisessa talossa 4–5 kertaa vuoden aikana. Kaksi taloista on järjestöjen ylläpitämiä ja kolmas on yksityisen palveluntuottajan toimintaa. Valitsimme kolme erikokoista ja hieman eri toiminta-ajatuksella toimivaa taloa, jotta meillä olisi mahdollisuus kokeilla erilaisia toimintatapoja.

Yksityisen palveluntuottajan talo on asukasmäärältään pieni, joten siellä päätimme kokeilla mallia, jossa kaikki talon eri toimijaryhmät kutsuttiin yhteisiin tilaisuuksiin keskustelemaan. Paikalla olikin aina yhteensä 15–20 asukasta, heidän läheistään ja henkilökuntaan kuuluvaa. Toinen järjestöjen ylläpitämistä taloista on keskikokoinen (67 asukasta) talo, jossa on sekä tehostettua palveluasumista että ryhmäkoti muistisairaille. Siellä oli jo aiemmin kokoontunut asukkaiden ja läheisten ryhmä säännöllisesti talon sosiaalityöntekijän johdolla, joten jatkoimme sillä samalla porukalla.

Kolmas talo on suurin, yli sadan asukkaan hyvinvointikeskus, jossa on suuren ryhmäkodin lisäksi tehostetun palveluasumisen asuntoja ja lähialueen ikäihmisille suunnattu päiväkeskus ja myös lyhytaikaista hoitoa sitä tarvitseville. Täällä toimimme siten, että pidimme ensin omia keskusteluryhmiään asukkaille, heidän läheisilleen, hoitajille ja vapaaehtoisille. Näiden pohjalta kokosimme eri ryhmille tärkeitä asioita, joita sitten käsittelimme ryhmässä, jossa oli edustus kaikista aiemmista ryhmistä.

Kaikissa taloissa ja kaikilla kokoonpanoilla keskustelut sujuivat hyvässä hengessä, vaikka kriittisiäkin mielipiteitä kuultiin. Selvästi keskeisimmiksi arkea haittaaviksi ilmiöiksi nostettiin tiedonkulun ongelmat ja tietynlainen kohtaamattomuus. Arjen yhteinen koordinaatio tuntui olevan hukassa, ja eri toimijaryhmät touhusivat tahoillaan kukin parhaan kykynsä mukaan.

Hoitajat, läheiset ja vapaaehtoiset olivat asukkaiden kanssa tekemisissä erillisinä ryhminä, vaikka yhdessä tehden olisi saatu eniten aikaan. Omaisilla ei esimerkiksi välttämättä ole kuvaa siitä, mitä heidän on sallittua tehdä palvelutalossa vieraillessaan, jolloin paljon potentiaalia heitetään hukkaan. Vapaaehtoiset kokivat, että he olisivat voineet esimerkiksi ulkoilla useampien asukkaiden kanssa, mikäli henkilökunta olisi valmistellut heille ulos lähtijöitä.

Hoitajien jaksamista auttaisi jo pelkkä kiitoksen saaminen kollegoilta, esimiehiltä ja asukkaiden läheisiltä. Yhteisen tekemisen lisääminen tuntui olevan kaikkien ryhmien toiveena, joten siihen on jatkossa syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Tosin siinä pienessä yksityisen palveluntuottajan talossa näitä ongelmia ei ollut eikä kyllä juuri muitakaan ongelmia, sillä palaute niin asukkailta, henkilöstöltä kuin läheisiltäkin oli järjestään positiivista. Meille selvisi, että talossa oli käyty sen perustamisesta lähtien tiivistä arvokeskustelua henkilökunnan kesken ja arvot olivat kirkkaat jokaiselle. Tästä talosta saimme paljon arvokasta tietoa käytännön kokemuksista kestävän arkietiikan rakentamiseksi.

Kehityshankkeemme on nyt lopuillaan. Yhdessä talossa käymme vielä loppukeskustelun ja toisessa työstämme parhaillaan eräänlaista yhteisjulistusta siitä, millaisin toimin paikasta saadaan entistä yhteisöllisempi talo, jossa kaikki yhdessä toimivat asukkaiden parhaaksi.

Positiivista värettä löytyy jo pinnan alta. Esimerkiksi hoitajissa on valmiutta kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä ja monet omaiset ovat valmiita ottamaan suurempaa roolia perinteisesti instituutioiksi ajatelluissa palvelutaloissa. Toisilleen vastakkaisiksi mielletyt laitoksen ja kodin käsitteet ovat kenties murtumassa ja silloin voi syntyä jotakin uutta, jossa kontekstin sijaan mietitään kaiken keskiössä olevaa vanhaa ihmistä. Silloin Martin mahdollisuus pysyä Marttina elämänsä loppuun asti vahvistuu varmasti. Myös Bioetiikan instituutin kehityshankkeella on tässä prosessissa oma roolinsa.

Vuosi on ollut hyvin mielenkiintoinen ja opettavainen. Kokoamme lopuksi laajemman raportin tekemisistämme ja saamastamme opista, kunhan olemme tarkemmin analysoineet kaiken tapahtuneen. Työryhmässä ovat lisäkseni olleet Salla ja Heikki Saxén, Marjut Lemivaara ja Antti Sorri. Tämä blogiteksti olkoon ikään kuin maistiainen tulevasta, palataan aiheeseen alkuvuonna näillä sivuilla!

Kirjoitaja on tutkijatohtori.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *